Terveisiä mediapimennosta! Aika paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa. Olin töissä appiukon firmassa. Kesäkuussa sain ja otin vastaan työtarjouksen Los Angelesin keskustan liepeiltä monikansallisen yhtiön leivissä suurelle tech-asiakkaalle. Ikiomaa rahaa lompsahtaa tilille kerran kahdessa viikossa, olen säästänyt kasaan rahat maksaa omat opintolainani pois, aurinko paistaa joka herran siunaama päivä, kävimme kesällä Suomessa.
Kaiken pitäisi siis olla hyvin.
Paitsi, että minä olen niin lopussa, etten jaksa enää edes ajatella.
Uusi työpaikkani ei ole erityisen kaukana kilometrein mitattuna, ilman liikenneruuhkia matkan pitäisi taittua noin 38 minuutissa. Paitsi, että ruuhkien takia matkaan tuhraantuu jotain 1 tunnin 35 minuutin ja 2 tunnin väliltä, siis yhteen suuntaan. Parhaimmillaan (pahimmillaan?) siis jopa 4 tuntia päivässä menee istuessa autossa. Lähden seitsemältä, palaan seitsemältä. Työmatkoineen viikkotunnin kipuavat jopa yli 55 tuntiin. Ikuisena osa-aikaisena ja vuorotyöläisenä tähän on ollut jokseenkin vaikeaa tottua.
Olen yrittänyt kehittää mieltä ylentäviä ja itseäni kehittäviä taktiikoita, joilla työmatkaa voisi käyttää hyväksi. Valitettavasti podcastit saavat minut väsyneeksi tai ylikuormittavat jo valmiiksi työpäivästä ja hulluruuhkasta väsyneitä aivoja (jos Angelinojen ajotyylisiä pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi surmanajo). Ajattelin opiskella espanjaa tai ruotsia, mutta sekin alkoi ärsyttää hyvin nopeasti. Yritin tehdä syviä vatsalihasharjoitteita. No, se loppui ensimmäiseen viiteen minuuttiin.
Netti on väärällään artikkeleita, jotka käsittelevät mega-työmatkan (yli 31 mailia tai yli 90 minuuttia) tutkittuja todellisia terveyshaittoja. Masennus, ylipaino, kroonistunut stressi, sydän- ja verisuonitaudit. Riitaisat välit muihin ihmisiin ja avioero. Listaa riittää. Ymmärrän myös hyvin, miksi! Tapporuuhkassa suhaaminen ainakin aiheuttaa krooniselta tuntuvaa stressiä, kun rattia saa puristaa rystyset valkeana jalka vipattaen kaasun ja jarrun välillä, sillä eteen, taakse tai kylkeen voi minä hetkenä hyvänsä tärähtää toinen auto. Tai rekka. Tai bilebussi.
On oltava alati valppaana. Niin, ja torvensoiton ei saa antaa vaikuttaa psyykkeeseen. Nykyään en enää soimaa itseäni, jos joku törttöillessään soittaa torvea turhaan. Aluksi tämä oli itselleni vaikeaa, sillä oletin aina automaattisesti, että minä mokasin. Olen sittemmin oppinut, että mokaan vain noin 35% tööttäyksistä ja suurin osa ei ole tarkoitettu minulle. Tyypillisin tööttääjä on henkilö, joka pyrkii punaisilla läpi risteyksestä tai liittyy sulkuviivan yli poistumisrampille juuri rampin suulla, vaikka kyltit ja viivat ovat osoittaneet poistuvan ajoväylän jo puolitoista kilometriä. Myös penkereeltä pääsee kätevästi jonon ohi, kunhan laulattaa tööttiä. Olkoonkin, ettei penkereellä saa ajaa.
Ja kun tästä autohelvetistä pääsee vihdoin kotiin, on tulukset hakattu loppuun ja kipinää ei enää synny. Tee ja syö iltaruoka, lenkitä koira, käy suihkussa ja painu petiin. Toisinaan on käytävä kaupassa ja tankattava auto. Niinä päivinä iltaruuan voi unohtaa. Huomenna Danten Jumalainen näytelmä alkaa taas uudestaan, ja taas uudestaan, ja taas uudestaan. Kenellä on aikaa urheiluun, ihmisten tapaamiseen, itsensä kehittämiseen, lukemiseen tai muuhun luovaan toimintaan?
Kelatkaa, nää ihmiset asuu näin, joka päivä?!
Lyhyesti: Elämänhallintani uuden työn ja etenkin työmatkan osalta on totallisen hukassa.
Kynttilä palaa molemmista päistä ja ehkä myös vähän keskeltä.
En tiedä kumpi romuttuu ensin, fyysinen vai henkinen kunto.
Tällä hetkellä pyristelen sisukkaasti eteenpäin silkkaa häijyyttäni.
