Jaha ja tässä sitä taas ollaan.
Blogissa on näemmä ollut puolentoista vuoden tauko*, jota omalta osaltaan edesauttaa tietokoneeni uskomaton jumiminen. Ei sitä tietokonetta toki voi täysin syyttää. Avasin sen tuossa taannoin ajatuksella, että kalastelisin sieltä valokuvat ulkoiselle kovalevylle talteen ennenkuin koko roska kosahtaa. Samalla selvisi, että olenkin ostanut aparaatin ajateltua aiemmin, ja se on varmaan tullut ennaltamäärätyn elinkaarensa päähän jo pari vuotta sitten. Ilmankos oikuttelee.
Mutta ei se tietokone ole se päällimmäinen syy päivitystiheyden avohakkuuseen. Tosiasiallisesti asia on vain ollut niin, että elämä on tuntunut niin uskomattoman harmaalta, ettei mistään ole jaksanut kirjoittaa. Koska en elä mitään yläpilveä tapailevaa bloggaajaelämää, jossa tavoittelisin monituhatpäistä yleisöä ja jakelisin uskomatonta elämänkokemustani tietoa janoaville, niin enpä ole viitsinyt itseäni kiusata vastenmieliseltä tuntuvalla kirjoittamisella.
Olen siitä masennuksen varjosta kirjoittanut aiemminkin, ja sehän tässä minun masennuksessani on erityisesti vikana, että kun siitä on kirjoittanut kerran, on siitä tullut kirjoittaneeksi kaiken. Se on harmaata, tasapaksua paperimassaa, joka ei ole minkään näköistä tai muotoista. Se ei ole synkkää mustaa aukkoa. Se ei ole kuilun reunaa jyrkkine seinämineen. Se ei ole syvää vettä eikä suonsilmiä.
Se on hajutonta ja mautonta ja uskomattoman puuduttavaa.
Nämä hiljaiset vuodet ovat olleet uuvuttavia. Tämä maa on väsyttävä asua, mutta tällä hetkellä elämän realiteetit eivät päästä täältä pois. Vähän kuin juoksisi veren maku suussa maratonia ja toteaisi viimeisellä kilometrillä, että ihan vitun paskaa, ja lähtisi maalilinjan sijaan juoksemaan koko matkaa taaksepäin.
Vaikka elämä onkin harmaata, niin ei se ole ollut huonoa. Matkan varrelle on mahtunut työpaikka, loputon työmatka, työkaverit joista tulee oikeita kavereita. Peli-iltoja, reissuja, kiitospäivän illallisia, syntymäpäiviä, läksiäisiä, hyvästejä, ystäviä ympäri maailmaa. Kauniita asioita kaikessa harmaudessa.
Tuli uusi työpaikka, sitten korona ja rajoitukset. Työmatka jäi, kun työt siirtyivät kotiin. Vastuuta, stressiä ja haasteita. Väsymystä, mutta myös kiitollisuutta. On työpaikka ja taloudellinen turva. Vuokraemäntä ei saanut meidän asuntoa myytyä, joten kattokin pysyy pään päällä.
Elämässä on monta syytä olla muutakin kuin harmaata. Sitä tässä harmaudessa on joskus katkeraa muistella. Harmaus kun hautaa kaiken alleen ja syö kaikesta värit.
* Elämän monien mutkien kautta päädyin tarkastelemaan vanhoja kirjoituksia, ja tämä löytyi julkaisemattomien joukosta. Julkaisen sen nyt, vuosia myöhemmin, sillä avoimuus elämän varjopuolista on mielestäni tärkeää.
Nina, 2024
