Saturday, April 22, 2017

Green Card

Oho. Hups. Sain odotetun AOS-prosessin loppuun jo tammikuussa ja Green Card kolahti postilaatikkoon tammikuun 17. päivä (kiitos luomakunnan kosmiset voimat). En kuitenkaan näemmä muistanut palata blogiin aukaisemaan näitä hakuprosessin viimeisiä pitkiä metrejä.

Joulukuussa kirjoittelin, kuinka nakkelin USCISia kaikilla mahdollisilla välineillä, mitkä minulla vain oli käytössäni. Kongressiedustajan nakitin maahanmuuttoviraston perään, ja soittelin sinne itsekkin. Sitten annoin itselleni pari viikkoa lomaa, vietin joulun SUOMESSA (oho en kertonut tästäkään?), ja uuden vuoden jälkeen aloin viskoa maahanmuuttovirastoa uudelleen puheluin. Soitin pariin otteeseen kysyäkseni ovatko he saaneet vastineeni (uusitun terveystarkastuksen), jonotusaika vaihteli neljästä tunnista kymmeneen tuntiin. Minulle soitettiin takaisin, mutta virkailija langan päässä oli syönyt aamiaiseksi sitruunakorin ja työntänyt toisen mokoman kehonsa aukkoihin. Heidän järjestelmässään ei näkynyt, että he olisivat vastaanottaneet mitään. Soittamalla asiat eivät siis selvinneet, täti puhelimen päässä käskee joko luottamaan, että postitoimisto on toimittanut kirjeen perille (en helvetissä), tai menemään paikalliseen virastoon selvittämään asiaa.

Niinpä aloin kärkkyä InfoPass aikaa viraston nettisivuilla. Nämä maahanmuuttovirkailijan nenäkkäin tapaamisajat ovat haluttuja, joten niitä ei yleensä näe vapaana. Sivustoa on päivitettävä viiden minuutin välein peruutuspaikkojen toivossa. Eräänä maanantaina olin sitten päivittelemässä sivua kello 9 aamulla, kun sinne pamahti vapaa aika. Samalle päivälle. Kello 11:30.

Meiltä keskustaan ajaa noin 45-60 minuuttia, eli minulla oli puolitoista tuntia aikaa kerätä kaikki ikinä lähettämäni lippulappuset, soittoajat, kirjeet, todisteet ja itseni kasaan, sekä käyttää koira ulkona. Epäröin hetken, mutta totesin, että tämä asia selvitetään nyt eikä myöhemmin. En ollut koskaan ajanut keskustaan, mutta sain onneksi napattua itselleni kyydin. Meikkiä naamaan-- hups, nyt tulee stressikramppi vatsaan enkä ole varma jäänkö henkiin. Itkien printtaan sängyn vieressä kuitteja ja sähköposteja. Kramppi menee onneksi särkylääkkeillä ohi ja olen onnistunut vääntämään itseni ihmisen näköiseksi. Siistit vaatteet päälle ja hymy perseeseen. Harjoittelen automatkan ajan päässäni tiivistelmää tapahtumaketjusta (milloin hain, milloin olen soittanut, milloin sain kirjeen, milloin vastasin kirjeeseen) sekä tiukkoja mutta asiallisia kysymyksiä (mitä nyt tapahtuu, miten voin saada selvää missä hakemukseni on, oletteko saaneet vastineeni lähettämäänne lisätodistepyyntöön).

Virastolla mennään ensin lentokenttätyyliseen turvatarkastukseen, jossa työntekijöitä ei ilmeisesti kiinnosta onko sinulla pyssy piilossa takintaskussa vai ei. Kiltisti kuitenkin esittelen tympääntyneille työntekijöille maallista omaisuuttani. Sitten luukulle vuoronumeroa hakemaan. Ihmettelen miten ihmiset edelläni ovat tulleet virastoon ilman minkäänlaista henkilöllisyystodistetta tai ajanvaraustositetta, kun tositteessa kuitenkin lukee kissankorkuisin kirjaimin, että tosite ja henkkarit on oltava. Saan vuorolipun, menen istumaan. Varattu aikani kello 11:30 tulee ja menee. Työntekijät ovat kai lounaalla.

Sitten minut kutsutaan joskus kello 12 jälkeen luukulle. Virkailija on mitä herttaisin nainen, hän ihastelee käsilaukkuani ja minä esittelen kronologisesti organisoitua paperinivaskaani ja selitän, miksi olen paikalla. Virkailija tutkii järjestelmää ja pahoittelee, sillä he ovat ilmiselvästi möhlineet koko jutun ja syy ei ole minun. Tavaamme aikajanaani ja kronologisesti järjestettyä paperinivaskaa. Hakemukseni on sähköisen järjestelmän mukaan Arizonassa, eikä Los Angelesin toimisto olisi saanut vastata jättämääni selvityspyyntöön joulukuussa, kun hakemus ei edes ole heillä. He eivät ymmärrä miksi minulle lähetettiin lisätodistepyyntö Louisianasta, eikä kyseistä pyyntöä (tai siihen saatua vastausta) ole merkattu järjestelmään lainkaan. Asiaa tutkitaan, siihen liittyy toinenkin virkailija ihmettelemään.
- Never seen anything like this, toteaa virkailija. Sepä kiva?

Koko toimituksen ajan minulle ollaan kuitenkin erittäin ystävällisiä ja empaattisia ja korostetaan, että olen joutunut odottamaan aivan liian kauan ja he ymmärtävät miksi olen ahdistunut. He lähettävät selvityspyynnön puolestani oikeaan virastoon (normaalisti minun pitäisi tehdä se itse, mutta he sanovat, että ovat sössineet tämän puolestani niin vähintä mitä he voivat tehdä on lähettää selvityspyyntö puolestani) ja vakuuttavat, että olen tehnyt kaiken aivan oikein eikä minulla ole mitään hätää. Kiitän heitä, oloni on vähän parempi. Hakemukseni on muuten reissannut ainakin Floridassa, Michiganissa, Louisianassa sekä Arizonassa.

Saan soiton kongressiedustajan toimistosta. He vahvistavat, että vastineeni lisäselvityspyyntöön on vastaanotettu Louisianassa. No, selvisi sekin.

Muutaman päivän kuluttua saan vastauksen selvityspyyntöön, jonka virkailijat laittoivat puolestani. Siinä luvataan, että hakemukseeni saadaan päätös seuraavan 30 päivän kuluttua. Olen skeptinen. Nämä ovat yleensä sellaisia "no jotain ehkä tapahtuu tai ei tapahdu" kirjeitä.

Reilun kymmenen päivän päästä status muuttuu sähköisessä järjestelmässä "Approved" ja sitten "Your Card is in Production".
Halle-helvetin-luja!

Ja näin tämä kahden vuoden conditional green card rumba saa loppusointunsa ja viimeisen viipyilevän nuotin säestyksellä vihreä korttiläpyskä tervetulokirjeineen kolahtaa postilaatikkoon.

Aikaa koko toimitukseen meni 445 päivää.

Saturday, April 15, 2017

Ninni ja neljän tunnin hammaslääkärireissu


Minä olevinaan hoidatin kaikki hampaat kuntoon ennen tänne muuttoa, mutta eihän tällaiset suomalaiset superpaikatut hampaat kelpaa täkäläisille hammaslääkäreille. Ilmeisesti negatiiviset hammaslääkärikokemukset ovat ulkosuomalaisten peruskauraa, mutta lisäänpä tähän soppaan likaisen lusikkani. Kärsin ajoittain poskihampaan jomottamisesta ja vihlonnasta, josta olen valittanut hammaslääkärilleni kerta toisensa jälkeen ilman, että asialle tehdään mitään (tai korkeintaan suositellaan etuhampaiden oikaisua ja valkaisua kosmeettisista syistä).

Niinpä menin taas. Hampaan jomotus on loppunut jo ajat sitten, eli johtui varmaan hampaiden kirskuttelusta. Ahdistuneena syyllistyn kirkustteluun, kuulemma öisin rouskutan hampaita niin, että kipinät sinkoilevat. En usko, ennenkuin nään. Silti ajattelin käydä legoja esittelemässä ja kertomassa lekurille, että mikä vaivaa. Otetaan noin kymmenkunta röntgenkuvaa.

Suomessa ei tyypillisesti räpsitä kuin yksi paneelikuva koko kalustosta, mutta täällä otetaan yksittäiset kuvat niin, että suuhun pistetään mikälie lyijyläpyskä taustaksi. Harmillisesti tämä lyijyläpyskä on sellainen, että se pistää yökkäysrefleksini välittömästi töihin. Kuvia ei yleensä saada otettua kunnolla, jos lainkaan. Niinpä saan kakoa ja pärskähdellä ja hengittää ahditusneesti nenän kautta samalla, kun otetaan noin kymmenen kuvaa, joista suurin osa on tärähtäneitä. Tässä on toinenkin ongelma: meidän hammaslääkärin klinikka on omituinen avoklinikka, eli hoitohuoneet on erotettu toisistaan kaapein. Joo, ei seiniä, ei ovia, ohuet kaapistot vain. Niinpä röntgenistä saavat tujauksen kaikki muutkin hoitotiloissa olijat. Ilmeisesti tästä ei pääsääntöisesti potilaille ole vaaraa, yhden röntgenkokeen säteilyvahvuus vastaa noin yhtä päivää ulkona auringossa. Mutta entäpä hoitohenkilökunta, jotka vailla suojavarusteita räpsivät röntgenillä päivät pääksytystään?

Syy tähän röntgensateeseen lienee vakuutuksissa. Suurin osa vakuutuksista ilmeisesti korvaa röntgenkuvat sataprosenttisesti, joten klinikka lypsää niillä mielellään rahaa. Käyn näyttämässä poskihammasta muuten neljä kertaa ennenkuin lääkäri toteaa, että eihän hän näille mitään voi, niihin on tehty juurihoito eikä hän voi sellaisia hampaita hoitaa. Tämä olisi voinut ehkä selvitä jo ensimmäisellä kerralla, eikä vasta neljännellä.

Ilmenee kuitenkin muitakin ongelmia, eräässä hampaassa on syvälle lohjennut reikä ja siihen halutaan laittaa kruunu. Ensin rimpuilen vastaan, sillä kauhistuttaa ajatus muutoin terveen hampaan kiilteen sorvaamisesta pois ja päälle laitettavasta tupesta. Lueskelen kruunun hyödyistä ja haitoista pari viikkoa, ennenkun suostun toimenpiteeseen. Tässä välissä olen jo vaihtanut hammaslääkäriä, sillä klinikan henkilökunta on huomannut, etten tule mieslääkärin kanssa toimeen. Ihan kiva. Naislääkäri on lähes kuin suomalainen! Hän on töykeä ja töksähtelevä, mutta ei kuitenkaan parjaa huonoja hampaitani. Mieslääkäri oli kuulemma ohjeistanut vaimoani, että hänen pitäisi vahtia minun suuhygieniaani. Vaimo loukkaantui minun puolestani ja suuttui niin maan perkeleesti, sillä meidän hampaiden harjaus- ja lankausrutiinimme on identtinen ja minun haperot hampaani eivät johdu yrityksen puutteesta. Minä taas olen tottunut inhottaviin ja mäkättäviin hammaslääkäreihin, jotka syyttävät limpparinjuonnista (juon harvoin) ja harjaamattomuudesta (unohdan hyvin harvoin) joka kerta.

Minulle on varattu aika kello 10 ja totutusta poiketen en joudukkaan odottamaan puolta tuntia vaan pääseen sovittuun aikaan hoitohuoneeseen... tai siis avotoimistoon? Istun odottamaan, hampaat tarkastetaan. Samaan aikaan klinikalla on hoidettavana mies, jonka ientulehdus on niin pahana, ettei häntä voida juuri nyt auttaa, sekä paappa, jonka tekareita sovitellaan (eivät tunnu sopivan), kuluu noin 45 minuuttia ja potilaiden yksityisyydensuoja on romukopassa. Aikani odoteltuani minulle tuikataan puudukepiikki, ja puutumisen ajan lääkäri hoitaa taas muita potilaita. Seuraan silmä kovana, että lääkäri vaihtaa varmasti puhtaat sormikkaat aina tullessaan luokseni. (Vaihtaa, hyvä). Otetaan muotit hampaista. Kuluu vartti tai vähän yli.

Sitten aletaan porailemaan. Minua jännittää, mutta onneksi ei satu. Hammashoitaja (mikä hän on, teknikko?) sohii imurilla kitalakeen ja nieluun kipeästi, mutta jään henkiin. Puudutteen laitosta on kulunut puolitoista tuntia ja hammas on "porattu lähes valmiiksi, täytyy vaihtaa poraa kun mennään lähelle juurikanavaa". Okei, cool cool. Mutta nyt lääkäri katoaa taas toisen potilaan luokse ja minä odotan pumpulituppo suussa, että porausta jatketaan. Kuluu 45 minuuttia. Puudute on lähes kokonaan hälvennut kun lääkäri palaa sorvin ääreen (kirjaimellisesti) ja jatkaa poraamista, käsin raaputtamista ja happogeelin laittamista.Hammas on jo toipunut puudutteesta, tuntuu ikävältä, mutta ei varsinaisesti satu. Koska suuni on täynnä laitteita ja sormia en voi kertoa, että puudute on loppu ja tuntuu ikävälle. En toisaalta myöskään viitsi, jos ollaan jo loppusuoralla ja pääsen kohta pois.

Ei kuitenkaan olla. Kruunun laittamista varten ikeniä on venytettävä, jotta kruunu menee ikenen alle. Siedän kyllä venytysnauhojen laiton (se sattuu), mutta sitten alkaa aivan törkeä särky, kuin hammasta puristettaisiin tulisilla pihdeillä. Puudute on loppunut kokonaan. Kuuntelen kipua 15 minuuttia (kyynelehdin salaa) kunnes tuskainen ilmeeni ilmeisesti huomataan ja lääkäri kysyy onko kaikki OK. On, paitsi mitä nyt sattuu ihan helvetisti. Oma vikani kun en maininnut aiemmin, lääkäri kuitenkin pahoittelee ja tuikkaa uuden puudutteen. Onneksi osuu oikeaan hermoon (ja hermo iskee tulta ja salamaa) ja kipu hälvenee puudutuksen tehottua. Otetaan tynkähampaasta uusi muotti, ei onnistu, otetaan toinen, sorvataan hammastuppi loppuun (se tippuu kaksi kertaa lattialle. Toivon, että se desifioidaan ennenkuin se laitetaan suuhun) ja vihdoin sementoidaan tuppi hampaaseen. Kello on 14:00. Olen istunut hammaslääkärin tuolissa neljä tuntia toimenpiteessä, jonka ei pitäisi viedä puoltatoista tuntia kauempaa. Pääsen vihdoin kotiin. Saan ilmeisesti haittareaktion puudutteesta, sillä nukun koko loppupäivän.

Vaimo sanoo, että tämä sirkus saa nyt riittää ja etsimme uuden hammaslääkärin.
Harmi vaan, sillä minun on palattava hakemaan lopullinen kruunu hampaaseen kahden viikon päästä.

Eikä sille särkevälle poskihampaalle ole vieläkään tehty mitään.


Tuesday, April 11, 2017

Kalifornian huippukukinta

Hei vaan sun heiluvilles. Ei niin paljon pahaa, etteikö myös jotain hyvää. Tänä vuonna on satanut ennätysmäärän, Orovillen padon ylijuoksutusvalli meinasi murtua ja ympäri Kaliforniaa hukuttiin tuon tuostakin veteen. Mutta nyt kun sateet ovat hellittäneet ja kevätkin alkoi virallisesti 21.3., niin olemme saaneet nauttia myös aavikkoilmaston ihmeestä: Kalifornian tuliunikot ja monet muut kukat kukkivat täyttä häkää ja parhaimmillaan kukkaketo jatkuu horisonttiin asti.

Mekin käytiin katsomassa tätä huippukukintaa, tosin hieman meitä lähempänä, Walker Canyonissa Elsinore-järven kupeessa (ja ei sitten älytty käydä siellä järvellä? Urpot.) Ei oltu myöskään ainoita, jotka olivat päättäneet tätä ihmettä käydä katsomassa, vaan kukkuloiden rinteet olivat pimeänään milloin mitäkin muotibloggaajaa ja lapsiperhettä kameroineen. Mut ei se mitään, koska minäkin olen paikalla mukatärkeine kameroineni, niin sekaan vaan.

Paikalla myös palokunta, ambulanssi, sekä jäätelöauto.

Ekspeditio katkesi vähän lyhyeen, kun matkakumppaneille tuli kuuma ja väsymys. Mutta ehdittiin silti kiipeillä vähän kukkulan laelle ja sitten rämpiä kinttupolkua samaisen kukkulan jyrkännettä alas. Milka kulki milloin kenenkin käsissä, mutta jyrkimmät ja vaikeimmat kohdat minä otin piskin taluttimen itselleni. Kun on omistanut koiran yli seitsemän vuotta, on jo ihan tottunut tulemaan kivikkoisia mäkiä alas esimerkiksi turvallaan laskien. Eikä se tämmöisessä moottorisahalla veistetyssä naamassa paljoa paina jos tuleekin haukattua vähän kivikkoista törmää. Selvisimme kuitenkin kunnialla alas kiviseen hiekkasolaan.

Koska rinteet olivat pimeänään ihmisiä ja keskipäivän aurinko porotti armottomasti kaikki vasemmalla kädellä räpäistyt kuvat puhki, luovuin matkablogin arvoisten mestarikuvien haaveesta ja otin lopulta vain muutaman julkaisukelpoisen otoksen. Kukkameret olivat onneksi huikaisevan kauniita katsella ihan paikanpäällä ja läsnä. Olkoonkin, etten nyt saanut vasemmalla kädellä otettua sitä seuraavaa National Geographicin kansikuvaa.

Kalifornian tuliunikkoja
Muut kuvaa kukkaketoja ja minä rajaan ne tahallaan pois?

Tuliunikkoja, joo joo, mutta entäs nää violetit mitkälie hapsukukat?

Huippukukinnan ennustetaan kai jatkuvat jopa toukokuulle mikäli vettä vähän ripsii ja sää pysyy viileämpänä (eli vaivaiset +28 astetta päivisin ilmeisesti?), joten kynnelle kykeneviä suosittelen lähtemään katsastamaan lähiseudun kukkaketoja. Muutenkin olen tänä vuonna ilahtunut, sillä monet puut ja puskat joiden en tiennyt edes kukkivan tekevät nyt raivokkaasti kukintaa. Meidän talon kulmalla kukkii joku tuomensukuinen puska. Käyn siellä nuuhkimassa pois pahinta koti-ikävää. Myös jonkinsortin kuusama kukkii ihanine tuoksuineen nyt. Eli jos oli rankkasateista paljon harmia, niin on niistä ollut myös iloa.

Kukkaisia terveisiä vaan kaikille lukijoille ja pahoittelen venyvää julkaisutaukoa!