Eipä ole turhemmin tullut tänne kirjoiteltua. En ole yksikertaisesti jaksanut tai viitsinyt. Aiheita toki olisi ollut, sekä arjessa, että arkea iloisesti täplittäneissä lomissa. Ehkä jonain kauniina ja pilvisenä päivänä (sillä olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä pirun auringonpaistetta) kirjoitan muun muassa reissuistamme Yellowstonen kansallispuistoon ja Catalinan saarelle, ja vuosipäivästä Morongo Valleyssa.
Mutta juuri nyt en jaksa kirjoittaa iloisista aiheista. Minä en oikeastaan jaksaisi juuri nyt kirjoittaa mitään. Silti tuntuu siltä, että nyt täytyy kirjoittaa. Terapeuttia minulla ei ole, sellainen pitkälle koulutettu tuolissa ymmärtäjä maksaa reilusti yli 100 dollaria per tunti. Vaimo ymmärtää montakin tuntia ilman erillistä palkkaa, joutuu lähinnä kaupanpäälle vielä hoitamaan kaikki kotityötkin. Häntä tuskin voi loputtomiin kuormittaa, kunnes hänenkin voimansa hiipuvat.
Minä olen kroonisesti onneton.
Ilman mitään syytä. Minulla on elämässä edelleen kaikki niin naurettavan hyvin. Käyn kohtuupalkatussa työssä, eikä vuokranmaksu vaadi erikseen arjen akrobatiaa. Meillä on jopa varaa huvitella ja lomailla. Aurinko paistaa joka päivä. Töissä on mukavia työkavereita, joiden kanssa olen viettänyt aikaa myös työni ulkopuolella, näin vapauttaen vaimon jatkuvasta kamarineidon roolistaan ainakin silloin tällöin. On ainainen kesä. Kesä kesä kesä. Minulla on siedettävät välit vaimon perheeseen. Luen toisinaan kirjoja ihan huvikseen. Muumeja lähinnä. Aloitimme juuri potkunyrkkeilyn.
Ja minä olen uupunut ja onneton.
Minulla on äärimmäisen vakava koti-ikävä edelleen, kolmen vuotta tänne muuton jälkeen.
Mutta minulla ei ole paluumuuttosuunnitelmaa. Ei täältä niin vain lähdetä mihinkään. Vaimon on opittava suomea. Minun olisi löydettävä töitä. Entä jos vaimo masentuu Suomessa. Suomi on masentava maa. Siellä masentuvat kaikki. Toisaalta siellä saa myös olla masentunut, käpertyä itseensä kaikessa rauhassa. Netflixiä ja suklaata, eikä ainakaan mitään jumppaa. Kaikkihan siellä ovat masentuneita. Masentunutta ymmärretään.
Siitä herääkin epäilys.
Ehkä tämä onnettomuus ei johdukkaan Yhdysvalloista, eikä Kaliforniasta. Ehkä olisin onneton ihan missä tahansa. Olisin onneton Suomessakin. Onneton ja köyhä. Ehkä minä nyt vain olen perpetuaalisesti ja perustavanlaatuisesti ikuisesti onneton ihminen.
Eikä sitä pitäisi kai huudella ääneen.
Ei ainakaan useammin kuin kerran.
Blogien pitäisi olla iloisia, tai informatiivisia, tai ajatuksia herättäviä ja kärkkäitä. Ei julkisia päiväkirjoja ja terapeutinkorvikkeita.
Olkoon tämä silti minun ensiaskeleeni ylös tästä epätoivon alhosta.
