Koditon

No nyt se sitten tapahtui. Vaa'an kieli värähtää ja kosminen energia vavahtaa niin, että sisuskaluissa tuntuu kylmää muljuntaa. Minusta on tullut aivan yht'äkkiä, hieman varkain, koditon.

Suunnitelmana on alusta asti ollut, että maksamme tahoillamme opintolainamme pois, säästämme paluumuuttorahan ja muutamme takaisin Suomeen. Tai siis minä muutan takaisin. Vaimo tulee mukana. Vaimolle tämä kaava on edelleen ihan selvä, hänellä on kuviot jo ajateltuna. Opiskelee kieltä ahkerasti, käyttää hyväkseen julkisia palveluja, tutustuun muihin lautapelinörtteihin, opiskelee koodausta, hakee ja saa jotakin töitä, integroituu yhteiskuntaan, haaveilee omakotitalosta ja jälkikasvusta Suomen erinomaisessa koulujärjestelmässä, sietää Suomen talvea ja opettelee hiihtämään, saunoo ahkerasti.

Minä olen realistisempi. Vaimo ei kuitenkaan saa töitä, hänen kielitaitonsa on riittämätön ja ulkomainen koulutuksensa ja työkokemuksensa arvoton Suomessa. Talvi, suomalainen jurous ja yksinäisyys nujertavat hänet. Meillä ei ole rahaa ostaa shampoota ja hoitoainetta samassa kuussa. Minä en saa töitä. Talvi nujertaa minutkin. Me emme saa yhteiskunnalta tukea ennenkuin olemme pohjalla. Jäämme työttömiksi ja kodittomiksi, joudumme muuttamaan isäni vierashuoneeseen, sitten takaisin Yhdysvaltoihin. En pääse ikinä arjen syrjään kiinni. Masennun uudelleen, ehkä kuolen?

No, realistinen on ehkä väärä sana kuvaamaan minun seinille maalaamiani piruja.

Mutta ahdistus on kuitenkin verrattain käsinkosketeltavaa. Olen yrittänyt leikitellä paluumuutto-ajatuksella jo hetken aikaa. Velkaa meillä on edelleen niin paljon, että sen maksamiseen menee vähintään kaksi vuotta. Mutta entä se paluu? Mihin kaupunkiin edes muuttaisimme? Olen asunut Savonlinnassa ja Joensuussa, kummastakaan kaupungista tuskin löytyy töitä, joten niihin on turhaa yrittää palata. Minne muualle voisin asettua, enhän tunne kotimaatani lainkaan? En koskaan käynyt muualla kuin Helsingissä ja Kuopion kauppakeskus Matkuksessa. Olen ollut täysin sokea koko Suomelle. Missä ihmisen on hyvä asua? Mistä saan töitä? Miten edes tuon vaimon tullessani, jos en saakkaan töitä?

Entä miten me muka pärjäämme Suomen lannistavassa ilmapiirissä? Vaikka kaipaankin toisinaan kotoisaa synkistelyä, en ole varma, kuinka kestän jokapäiväistä vihamielistä pessimismiä taas. Kestääkö ainaiseen optimismiin tottunut vaimo? Entä kylmät kesät ja kylmät talvet, hyttyset ja jäätyneet auton ikkunat? Vaikka inhoan Kalifornian paahteista kuumaa ja loputtoman pölyistä kuivuutta, niin on myönnettävä, etten erityisesti ikävöi suomalaista loskaa ja juhannuksen räntäsadetta.

En kuulu tänne.
Mutta entä jos en kuulu Suomeenkaan?
En halua kuulua muualle.

Olen koditon.

Ja niin joulu saapui...

Tänä vuonna vietämme (verrattain suomalaista) joulua Kalifornian kainaloisessa. Rakentelimme yhdessä joulusta aika lähelle suomalaista, sillä se on meille molemmille se tutumpi ja rakkaampi tapa viettää talven huippujuhlaa. Ikeasta noudettiin graavilohet, kynttilät ja skandinaaviseen estetiikkaan hyvin soveltuvat lahjapaperit, kissojen ja koirien kanssa metsästettiin Facebookin ulkosuomalaisryhmän jouduttamana etikkapunajuuria (ei löydetty) ja yritettiin hahmottaa, mitä tarkalleen tulee punajuurisalaatin kastikkeeseen.

Joululahjat ajautuivat Suomeen kepeästi viikossa, mutta valitettavasti vastaava tonttulähetys Suomesta jäi jumiin vastaanottopäässä yli kymmeneksi päiväksi. Lopulta tuskastuin odottamaan, torstaina 21.12. laitoin paketista "hävinnyt postilähetys" -tiedustelun USPS:n nettisivujen kautta ja kävinpä vielä lähipostissakin kysymässä, että eihän lähetys vain ole saapunut sinne ilman skannauksia (ei ollut). Tiedustelun jälkeen paketti kuitenkin irtosi liikkeelle ja ilmeistyi taas seurantaan New Yorkissa, vaikka ei se nyt ihan jouluksi ehtinytkään.

Koska tonttulähetyksessä on luumuhillot, eikä niitä nyt ajoissa saada, oli tartuttava sievällä kädellä hillokauhaan ja keiteltävä itse. Onneksi luumuhillo on helppoa tehdä itse, ja torttutaikinan virkaa suorittaa Pepperidge Farms'in puff pastry. Eihän se nyt ihan voitaikinan makuista ole, kun rasvana on palmuöljy (hyi), mutta menettelee. Omatekemä luumuhillo on hyvin paistonkestävää!

Luumuhillo

500g kuivattuja luumuja
2,5dl vettä
1dl sokeria (tai maun mukaan)
1tl vaniljauutetta

Keittele luumuja miedolla lämmöllä kunnes luumut ovat pehmeitä ja hajoavat hieman. Surauta luumut hilloksi sauvasekoittimella.
Luumuhillo säilyy tiiviissä astiassa parikin viikkoa.
Tällä ohjeella riittää hyvin 18 pieneen torttuun.

Laitoimme myös skandinaavisti perinteistä kinkkua, graavilohta, perunamuussia, keitettyjä porkkanoita, hapanleipää ja punajuurisalaattia. Punajuurisalaatti muodostuu vinegrettiin säilötyistä punajuurista, keltasipulista ja omenasta. Kastike tehtiin majoneesista, punajuuren mehusta ja lorauksesta omenaviinietikkaa (piti olla valkoviinietikkaa, mutta ei löytynyt kaapista).
Kuulemma tämä oli ihan hyvää, itse kun en kyseisestä herkusta välitä, niin oli omakohtaisesti vaikea sanoa, tuliko siitä hyvää vai ei.

Vaimon toiveesta joulupöydästä löytyy myös chorizo-täytettä, joka tehtiin chorizo-makkarasta, pavuista ja aurinkokuivatuista tomaateista. Hieman tulinen ja mausteinen chorizo onkin ihan hyvä vastapaino ehkä hieman yksinkertaisesti maustettujen ruokien viereen.

Luonnollisesti meillä on joulutorttuja ja pipareita, sekä sen seitsemää sorttia erilaisia mintunvivahteisia karkkeja. Glögiäkin röpöineen on, vaikka se onkin ensisijaisesti minua varten. Amerikkalaiset vieraat eivät ole oppineet sitä juomaan.

Ei meillä ehkä sellainen villasukkahimmailun hyssyttely hygge joulu ole, mutta minulla on tällä hetkellä tarmoa joulutohinointiin. Voin sitten hyggeillä kun väsyn joulun rakentamiseen. Olen ihan täpinöissäni joulupaketeista, joulukuusesta, joulukoristeista, jouluvaloista, joulukorteista ja joululauluista. Saan ihan vapaasti rönsyillä jouluni kanssa vähän joka suuntaan.

Ja se näin kerran vuodessa on ihan sallittavaa.

Rahan takii

Ajattelin nyt käyttää tämän postauksen mainitakseni muutamia rahankäytöllisiä palveluja, joita itse käytän ja joista saattaa olla ulkosuomalaisille/amerikansuomalaisille myös hyötyä.

Koska olen nuori variksenpoikanen vasta, on minulla vielä aihetta lähettää valuuttaa Suomeen maksaakseni opintovelkoja pois, mutta samaa kautta onnistuvat myös pienemmät ja miksei myös vielä suuremmat tilisiirrot maiden välillä.

Toisekseen, tämänhetkisen kulutusjuhlan keskellä teen suurimman osan jouluostoksistani netissä, ja käytän siinä sivussa palvelua, joka joko etsii minulle parhaat alennuskoodit, tai antaa jollain prosenttiosuudella rahaa takaisin.

Heti kättelyssä mainittakoon, ettei kyseessä ole maksettu mainos, enkä minä kostu näistä kuin korkeintaan jos joku liittyy kyseisiä palveluja käyttämään minun referral linkkien kautta.

Transferwise

Alla olevan linkin kautta liittymällä saa ensimmäisen siirron 0-500 € tehtyä ilman palvelumaksuja.
https://transferwise.com/u/ninah79

Valuutan siirto pankin kautta oli yllättävän tyyristä, kun siirsin huomattavan summan rahaa tänne muuttaessani. Sen lisäksi koko touhuun tuhraantui muistaakseni yli 7 arkipäivää. Sen lisäksi nohevana suomalaisena haluan tyypillisesti tehdä kaiken (paitsi veroilmoituksen ja juurihoidon) itse.

Tutustuin Transferwiseen lähemmin noin kuukausi sitten. Etsin itselleni jonkun tuikituntemattoman referral linkin päästäkseni kokeilemaan ensimmäistä rahasiirtoa ilman siirto- ja palvelumaksuja ja heitin suomalaiselle pankkitililleni testisiirron. Rahat vilahtivat tilien välillä nopeammin kuin Suomessa eri pankkien välisessä tilisiirrossa, mikä oli varsin ilahduttavaa. Pieniä summia siirrettäessä siirto tapahtuu muutamissa tunneissa.

Itselläni on siirtopankkeina Chase täällä ja Nordea Suomessa, homma toimi hyvin ja minulla ainakin on täysi luotto palveluun. Helppoa, nopeaa, kivutonta (toisin kuin juurihoito).

Lyhyesti siirto toimii pääpiirteittäin niin, että sinä asiakkaana siirrät suorasiirtona valuuttaa Transferwisen tilille, ja Transferwise siirtää vastaavan summan omalta valuuttatililtään sinun vastaanottotilillesi. Näin vältetään kalliita pankkien valuutanvaihtomaksuja ja toisinaan epäedullisia vaihtokursseja. Vaihtokurssina on senhetkinen markkina-arvo. Idean takana on ilmaisen nettipuhelupalvelu Skypen kehittäjä.

Toisaalta Transferwise ei siltikään ole aina halvin vaihtoehto, vaan esimerkiksi Western Union -siirrot voivat olla toisinaan halvempia. Mutta nopeudessa Transferwise päihittää WU:n poikkeuksetta.


Honey -lisäosa selaimeen

Itse käytän tätä Chromessa, mutta sen saa myös Firefoxiin ja Operaan. Alla olevasta linkistä liittymällä saa tehtyä oman tunnuksen, joka sitten vahtaa parhaita alennuksia. Omalle tunnukselle saa myös oman referral linkin, jota jakamalla voi kerryttää Honey Goldia.
joinhoney.com/ref/od7o3h

Honey toimii selaimessa taustalla ja kasailee netistä ja käyttäjiltä  verkkokauppojen alennuskoodeja, jotka se sitten tarkistaa automaattisesti ja ehdottaa sinulle parhaiten sopivaa ollessasi kassalla. Jos alennuskoodeja ei löydy, niin Honey voi tarjota loppusummasta 0,1-20%  hyvitystä Honey Goldina eli krediitteinä. Dollaria kohden on kerättävä 100 krediittiä. Mikäli tekee paljon ostoksia verkkokaupoissa, niin nämä kasaantuvat kuin itsestään, ja krediitit voi sitten lunastaa erilaisina lahjakortteina (esim Target, Macy's, Ebay tai Amazon). Itse hamuan noita Amazon lahjakortteja.

Kaikkein hyödyllisin Honey on kuitenkin alennuskoodien hakemiseen, sillä itse en jaksa kahlata jokaisen verkkokaupan kohdalla kuponkisivustoja läpi alennuskoodien haussa. Aika on rahaa, vai miten se menee? Keskimääräisesti säästän noin 20% lähtöhinnasta, mutta säästöä ne on pienemmätkin säästöt.

Nykyään näitä rahanhallintaan liittyviä lisäosia on enemmänkin - Vinkkaa kommentteihin jos tiedät/käytät itse jotain hyvää!

Kiehtova, kaunis, kummallinen autiomaa

Huolimatta erittäin heikosta menestyksestämme suunnitella lomamatkoja, saimme jollain hämmästyttävällä tavalla lähdettyä viikonloppulomalle Joshua Treen kansallispuistoon ihmettelemään autiomaan maisemia. Viivyimme pari yötä, jotta ei olisi tarvinnut liikaa kiirehtiä ja saisi rauhassa nauttia majapaikastamme.

Myönnettäköön nyt heti alkuun, että marraskuu ei ehkä ole otollisinta aikaa vierailla autiomaassa. Järkeilimme tämän kuitenkin niin, että marraskuussa ei ole enää tappohellettä edes keskipäivällä, eikä todennäköisesti valtavaa yleisöryntäystä (toisin kuin Yosemitessa Labor Dayn aikaan), joten puistoa voi tutkia ihan omaan tahtiin kaikessa rauhassa.

Autiomaa ei ehkä yllä lempibiotyyppeihini. En erityisesti pidä kuivasta, enkä kuumasta, ja kaipaan ympärilleni muutakin kuin kiviä, tappuraa ja sisukkaita liskoja. Luonnon monimuotoisuus kuitenkin on aina ilahduttavaa, ja Mojaven autiomaan ilma oli mukavan raikasta ja puhdasta verrattuna meitä piinaavaan San Gabriel Valleyn jatkuvaan saastesumuun. Ehkä yllättävintä minulle oli kuitenkin graniittilohkareiden raastavan rakeinen pinta. Suomessa on tottunut, että kalliot ovat silonneet jääkausien ja veden muovaamina suorastaan pehmeän sileiksi. Ei aavikolla. Aavikkokivi on karkeaa ja rakeista ja tuntuu todella ikävältä kämmenpohjissa ja pakaran alla.

 "Just act casual, like you own this rock, it's your rock, no big deal" - kuvausohjeita

 Luonnonkaaresta oli aika vaikea ottaa kuvaa, kun mukaan osui pelkkä 50mm muotokuvia varten tarkoitettu linssi...

Kävimme katsomassa kiviä ja lisää kiviä, ensin hienoa luonnonkaarta ja sitten pääkallolta näyttävää Skull Rockia. Luonnonkaarelle kiipeilimme, tosin itse kirosin, että pitikö raahata kallis järjestelmäkamera mukana, kun sitä sai jatkuvasti varoa. Olisi ollut ihan hauskaa kiivetä täysin esteettömänä, kuten suurin osa muista vierailijoista (heillä tosin oli kärsivälliset vanhemmat kameroineen mukana).

Päivän kääntyessä iltaan (auringonlasku kello 16:36) suuntasimme Barker Dam -padolle, jonka patoaltaassa oli vielä vettä. Minulle Joshua Tree Ntnl Parkin nettisivuilla paljon luvattuja villieläimiä tosin ei näkynyt muutamia pikkulintuja lukuun ottamatta. Katselimme auringonlaskua teinien ulvoessa (kirjaimellisesti) ja suuntasimme sitten vielä katsomaan petroglyfejä. Valitettavasti nämä tunnetuimmat petroglyfit oli vandalisoitu modernein maalein, ja ymmärrettävästä syystä infotaulusessa ei kerrottu, mistä muualta aitoja kivipiirroksia voi löytää. Kuten tavallista, kansallispuistojen ehdoton huonoin puoli ovat muut ihmiset.

Majoituimme pienessä putiikkihotellissa/mökissä nimeltä Spin & Margie's Desert Hideaway. Ehdottomasti ja lämpimästi suosittelen. Erillinen mökki oli sisältä todella siisti ja sopivasti modernin ja eklektisen sekoitus, tilat olivat hyvin hoidetut ja kotoisat. Ainoa nurinan aihe oli, ettei mökissä ollut mikroa. Toisaalta pihan yleisistä tiloista löytyi kaasugrilli, joten öisen tähtitaivaan alla tähdenlentojen sinkoillessa paistoimme suomalaisittain meille makkarat. Ensin tosin meinasimme räjäyttää koko grillin. Mutta sitten paistoimme ne makkarat.

Kaukana kaupunginvaloista näkee huikean paljon tähtiä. Me katselimme lauantain vastaisena yönä pitkälle aamuyöhön leonidien meteoriparvea. Myös linnunradan voi nähdä hailakkana sumuna kaartumassa taivaankannen yli. Olo on niin pienen pieni.

Seuraavaksi haluaisimme Yellowstonen kansallispuistoon sekä Kalliovuorille.

Loputtoman tuntuinen työmatka

Terveisiä mediapimennosta! Aika paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa. Olin töissä appiukon firmassa. Kesäkuussa sain ja otin vastaan työtarjouksen Los Angelesin keskustan liepeiltä monikansallisen yhtiön leivissä suurelle tech-asiakkaalle. Ikiomaa rahaa lompsahtaa tilille kerran kahdessa viikossa, olen säästänyt kasaan rahat maksaa omat opintolainani pois, aurinko paistaa joka herran siunaama päivä, kävimme kesällä Suomessa.

Kaiken pitäisi siis olla hyvin.
Paitsi, että minä olen niin lopussa, etten jaksa enää edes ajatella.

Uusi työpaikkani ei ole erityisen kaukana kilometrein mitattuna, ilman liikenneruuhkia matkan pitäisi taittua noin 38 minuutissa. Paitsi, että ruuhkien takia matkaan tuhraantuu jotain 1 tunnin 35 minuutin ja 2 tunnin väliltä, siis yhteen suuntaan. Parhaimmillaan (pahimmillaan?) siis jopa 4 tuntia päivässä menee istuessa autossa. Lähden seitsemältä, palaan seitsemältä. Työmatkoineen viikkotunnin kipuavat jopa yli 55 tuntiin. Ikuisena  osa-aikaisena ja vuorotyöläisenä tähän on ollut jokseenkin vaikeaa tottua.

Olen yrittänyt kehittää mieltä ylentäviä ja itseäni kehittäviä taktiikoita, joilla työmatkaa voisi käyttää hyväksi. Valitettavasti podcastit saavat minut väsyneeksi tai ylikuormittavat jo valmiiksi työpäivästä ja hulluruuhkasta väsyneitä aivoja (jos Angelinojen ajotyylisiä pitäisi kuvailla vain yhdellä sanalla, se olisi surmanajo). Ajattelin opiskella espanjaa tai ruotsia, mutta sekin alkoi ärsyttää hyvin nopeasti. Yritin tehdä syviä vatsalihasharjoitteita. No, se loppui ensimmäiseen viiteen minuuttiin.

Netti on väärällään artikkeleita, jotka käsittelevät mega-työmatkan (yli 31 mailia tai yli 90 minuuttia) tutkittuja todellisia terveyshaittoja. Masennus, ylipaino, kroonistunut stressi, sydän- ja verisuonitaudit. Riitaisat välit muihin ihmisiin ja avioero. Listaa riittää. Ymmärrän myös hyvin, miksi! Tapporuuhkassa suhaaminen ainakin aiheuttaa krooniselta tuntuvaa stressiä, kun rattia saa puristaa rystyset valkeana jalka vipattaen kaasun ja jarrun välillä, sillä eteen, taakse tai kylkeen voi minä hetkenä hyvänsä tärähtää toinen auto. Tai rekka. Tai bilebussi.

On oltava alati valppaana. Niin, ja torvensoiton ei saa antaa vaikuttaa psyykkeeseen. Nykyään en enää soimaa itseäni, jos joku törttöillessään soittaa torvea turhaan. Aluksi tämä oli itselleni vaikeaa, sillä oletin aina automaattisesti, että minä mokasin. Olen sittemmin oppinut, että mokaan vain noin 35% tööttäyksistä ja suurin osa ei ole tarkoitettu minulle. Tyypillisin tööttääjä on henkilö, joka pyrkii punaisilla läpi risteyksestä tai liittyy sulkuviivan yli poistumisrampille juuri rampin suulla, vaikka kyltit ja viivat ovat osoittaneet poistuvan ajoväylän jo puolitoista kilometriä. Myös penkereeltä pääsee kätevästi jonon ohi, kunhan laulattaa tööttiä. Olkoonkin, ettei penkereellä saa ajaa.

Ja kun tästä autohelvetistä pääsee vihdoin kotiin, on tulukset hakattu loppuun ja kipinää ei enää synny. Tee ja syö iltaruoka, lenkitä koira, käy suihkussa ja painu petiin. Toisinaan on käytävä kaupassa ja tankattava auto. Niinä päivinä iltaruuan voi unohtaa. Huomenna Danten Jumalainen näytelmä alkaa taas uudestaan, ja taas uudestaan, ja taas uudestaan. Kenellä on aikaa urheiluun, ihmisten tapaamiseen, itsensä kehittämiseen, lukemiseen tai muuhun luovaan toimintaan?

Kelatkaa, nää ihmiset asuu näin, joka päivä?!

Lyhyesti: Elämänhallintani uuden työn ja etenkin työmatkan osalta on totallisen hukassa.
Kynttilä palaa molemmista päistä ja ehkä myös vähän keskeltä.
En tiedä kumpi romuttuu ensin, fyysinen vai henkinen kunto.

Tällä hetkellä pyristelen sisukkaasti eteenpäin silkkaa häijyyttäni.

Green Card

Oho. Hups. Sain odotetun AOS-prosessin loppuun jo tammikuussa ja Green Card kolahti postilaatikkoon tammikuun 17. päivä (kiitos luomakunnan kosmiset voimat). En kuitenkaan näemmä muistanut palata blogiin aukaisemaan näitä hakuprosessin viimeisiä pitkiä metrejä.

Joulukuussa kirjoittelin, kuinka nakkelin USCISia kaikilla mahdollisilla välineillä, mitkä minulla vain oli käytössäni. Kongressiedustajan nakitin maahanmuuttoviraston perään, ja soittelin sinne itsekkin. Sitten annoin itselleni pari viikkoa lomaa, vietin joulun SUOMESSA (oho en kertonut tästäkään?), ja uuden vuoden jälkeen aloin viskoa maahanmuuttovirastoa uudelleen puheluin. Soitin pariin otteeseen kysyäkseni ovatko he saaneet vastineeni (uusitun terveystarkastuksen), jonotusaika vaihteli neljästä tunnista kymmeneen tuntiin. Minulle soitettiin takaisin, mutta virkailija langan päässä oli syönyt aamiaiseksi sitruunakorin ja työntänyt toisen mokoman kehonsa aukkoihin. Heidän järjestelmässään ei näkynyt, että he olisivat vastaanottaneet mitään. Soittamalla asiat eivät siis selvinneet, täti puhelimen päässä käskee joko luottamaan, että postitoimisto on toimittanut kirjeen perille (en helvetissä), tai menemään paikalliseen virastoon selvittämään asiaa.

Niinpä aloin kärkkyä InfoPass aikaa viraston nettisivuilla. Nämä maahanmuuttovirkailijan nenäkkäin tapaamisajat ovat haluttuja, joten niitä ei yleensä näe vapaana. Sivustoa on päivitettävä viiden minuutin välein peruutuspaikkojen toivossa. Eräänä maanantaina olin sitten päivittelemässä sivua kello 9 aamulla, kun sinne pamahti vapaa aika. Samalle päivälle. Kello 11:30.

Meiltä keskustaan ajaa noin 45-60 minuuttia, eli minulla oli puolitoista tuntia aikaa kerätä kaikki ikinä lähettämäni lippulappuset, soittoajat, kirjeet, todisteet ja itseni kasaan, sekä käyttää koira ulkona. Epäröin hetken, mutta totesin, että tämä asia selvitetään nyt eikä myöhemmin. En ollut koskaan ajanut keskustaan, mutta sain onneksi napattua itselleni kyydin. Meikkiä naamaan-- hups, nyt tulee stressikramppi vatsaan enkä ole varma jäänkö henkiin. Itkien printtaan sängyn vieressä kuitteja ja sähköposteja. Kramppi menee onneksi särkylääkkeillä ohi ja olen onnistunut vääntämään itseni ihmisen näköiseksi. Siistit vaatteet päälle ja hymy perseeseen. Harjoittelen automatkan ajan päässäni tiivistelmää tapahtumaketjusta (milloin hain, milloin olen soittanut, milloin sain kirjeen, milloin vastasin kirjeeseen) sekä tiukkoja mutta asiallisia kysymyksiä (mitä nyt tapahtuu, miten voin saada selvää missä hakemukseni on, oletteko saaneet vastineeni lähettämäänne lisätodistepyyntöön).

Virastolla mennään ensin lentokenttätyyliseen turvatarkastukseen, jossa työntekijöitä ei ilmeisesti kiinnosta onko sinulla pyssy piilossa takintaskussa vai ei. Kiltisti kuitenkin esittelen tympääntyneille työntekijöille maallista omaisuuttani. Sitten luukulle vuoronumeroa hakemaan. Ihmettelen miten ihmiset edelläni ovat tulleet virastoon ilman minkäänlaista henkilöllisyystodistetta tai ajanvaraustositetta, kun tositteessa kuitenkin lukee kissankorkuisin kirjaimin, että tosite ja henkkarit on oltava. Saan vuorolipun, menen istumaan. Varattu aikani kello 11:30 tulee ja menee. Työntekijät ovat kai lounaalla.

Sitten minut kutsutaan joskus kello 12 jälkeen luukulle. Virkailija on mitä herttaisin nainen, hän ihastelee käsilaukkuani ja minä esittelen kronologisesti organisoitua paperinivaskaani ja selitän, miksi olen paikalla. Virkailija tutkii järjestelmää ja pahoittelee, sillä he ovat ilmiselvästi möhlineet koko jutun ja syy ei ole minun. Tavaamme aikajanaani ja kronologisesti järjestettyä paperinivaskaa. Hakemukseni on sähköisen järjestelmän mukaan Arizonassa, eikä Los Angelesin toimisto olisi saanut vastata jättämääni selvityspyyntöön joulukuussa, kun hakemus ei edes ole heillä. He eivät ymmärrä miksi minulle lähetettiin lisätodistepyyntö Louisianasta, eikä kyseistä pyyntöä (tai siihen saatua vastausta) ole merkattu järjestelmään lainkaan. Asiaa tutkitaan, siihen liittyy toinenkin virkailija ihmettelemään.
- Never seen anything like this, toteaa virkailija. Sepä kiva?

Koko toimituksen ajan minulle ollaan kuitenkin erittäin ystävällisiä ja empaattisia ja korostetaan, että olen joutunut odottamaan aivan liian kauan ja he ymmärtävät miksi olen ahdistunut. He lähettävät selvityspyynnön puolestani oikeaan virastoon (normaalisti minun pitäisi tehdä se itse, mutta he sanovat, että ovat sössineet tämän puolestani niin vähintä mitä he voivat tehdä on lähettää selvityspyyntö puolestani) ja vakuuttavat, että olen tehnyt kaiken aivan oikein eikä minulla ole mitään hätää. Kiitän heitä, oloni on vähän parempi. Hakemukseni on muuten reissannut ainakin Floridassa, Michiganissa, Louisianassa sekä Arizonassa.

Saan soiton kongressiedustajan toimistosta. He vahvistavat, että vastineeni lisäselvityspyyntöön on vastaanotettu Louisianassa. No, selvisi sekin.

Muutaman päivän kuluttua saan vastauksen selvityspyyntöön, jonka virkailijat laittoivat puolestani. Siinä luvataan, että hakemukseeni saadaan päätös seuraavan 30 päivän kuluttua. Olen skeptinen. Nämä ovat yleensä sellaisia "no jotain ehkä tapahtuu tai ei tapahdu" kirjeitä.

Reilun kymmenen päivän päästä status muuttuu sähköisessä järjestelmässä "Approved" ja sitten "Your Card is in Production".
Halle-helvetin-luja!

Ja näin tämä kahden vuoden conditional green card rumba saa loppusointunsa ja viimeisen viipyilevän nuotin säestyksellä vihreä korttiläpyskä tervetulokirjeineen kolahtaa postilaatikkoon.

Aikaa koko toimitukseen meni 445 päivää.

Ninni ja neljän tunnin hammaslääkärireissu

Minä olevinaan hoidatin kaikki hampaat kuntoon ennen tänne muuttoa, mutta eihän tällaiset suomalaiset superpaikatut hampaat kelpaa täkäläisille hammaslääkäreille. Ilmeisesti negatiiviset hammaslääkärikokemukset ovat ulkosuomalaisten peruskauraa, mutta lisäänpä tähän soppaan likaisen lusikkani. Kärsin ajoittain poskihampaan jomottamisesta ja vihlonnasta, josta olen valittanut hammaslääkärilleni kerta toisensa jälkeen ilman, että asialle tehdään mitään (tai korkeintaan suositellaan etuhampaiden oikaisua ja valkaisua kosmeettisista syistä).

Niinpä menin taas. Hampaan jomotus on loppunut jo ajat sitten, eli johtui varmaan hampaiden kirskuttelusta. Ahdistuneena syyllistyn kirkustteluun, kuulemma öisin rouskutan hampaita niin, että kipinät sinkoilevat. En usko, ennenkuin nään. Silti ajattelin käydä legoja esittelemässä ja kertomassa lekurille, että mikä vaivaa. Otetaan noin kymmenkunta röntgenkuvaa.

Suomessa ei tyypillisesti räpsitä kuin yksi paneelikuva koko kalustosta, mutta täällä otetaan yksittäiset kuvat niin, että suuhun pistetään mikälie lyijyläpyskä taustaksi. Harmillisesti tämä lyijyläpyskä on sellainen, että se pistää yökkäysrefleksini välittömästi töihin. Kuvia ei yleensä saada otettua kunnolla, jos lainkaan. Niinpä saan kakoa ja pärskähdellä ja hengittää ahditusneesti nenän kautta samalla, kun otetaan noin kymmenen kuvaa, joista suurin osa on tärähtäneitä. Tässä on toinenkin ongelma: meidän hammaslääkärin klinikka on omituinen avoklinikka, eli hoitohuoneet on erotettu toisistaan kaapein. Joo, ei seiniä, ei ovia, ohuet kaapistot vain. Niinpä röntgenistä saavat tujauksen kaikki muutkin hoitotiloissa olijat. Ilmeisesti tästä ei pääsääntöisesti potilaille ole vaaraa, yhden röntgenkokeen säteilyvahvuus vastaa noin yhtä päivää ulkona auringossa. Mutta entäpä hoitohenkilökunta, jotka vailla suojavarusteita räpsivät röntgenillä päivät pääksytystään?

Syy tähän röntgensateeseen lienee vakuutuksissa. Suurin osa vakuutuksista ilmeisesti korvaa röntgenkuvat sataprosenttisesti, joten klinikka lypsää niillä mielellään rahaa. Käyn näyttämässä poskihammasta muuten neljä kertaa ennenkuin lääkäri toteaa, että eihän hän näille mitään voi, niihin on tehty juurihoito eikä hän voi sellaisia hampaita hoitaa. Tämä olisi voinut ehkä selvitä jo ensimmäisellä kerralla, eikä vasta neljännellä.

Ilmenee kuitenkin muitakin ongelmia, eräässä hampaassa on syvälle lohjennut reikä ja siihen halutaan laittaa kruunu. Ensin rimpuilen vastaan, sillä kauhistuttaa ajatus muutoin terveen hampaan kiilteen sorvaamisesta pois ja päälle laitettavasta tupesta. Lueskelen kruunun hyödyistä ja haitoista pari viikkoa, ennenkun suostun toimenpiteeseen. Tässä välissä olen jo vaihtanut hammaslääkäriä, sillä klinikan henkilökunta on huomannut, etten tule mieslääkärin kanssa toimeen. Ihan kiva. Naislääkäri on lähes kuin suomalainen! Hän on töykeä ja töksähtelevä, mutta ei kuitenkaan parjaa huonoja hampaitani. Mieslääkäri oli kuulemma ohjeistanut vaimoani, että hänen pitäisi vahtia minun suuhygieniaani. Vaimo loukkaantui minun puolestani ja suuttui niin maan perkeleesti, sillä meidän hampaiden harjaus- ja lankausrutiinimme on identtinen ja minun haperot hampaani eivät johdu yrityksen puutteesta. Minä taas olen tottunut inhottaviin ja mäkättäviin hammaslääkäreihin, jotka syyttävät limpparinjuonnista (juon harvoin) ja harjaamattomuudesta (unohdan hyvin harvoin) joka kerta.

Minulle on varattu aika kello 10 ja totutusta poiketen en joudukkaan odottamaan puolta tuntia vaan pääseen sovittuun aikaan hoitohuoneeseen... tai siis avotoimistoon? Istun odottamaan, hampaat tarkastetaan. Samaan aikaan klinikalla on hoidettavana mies, jonka ientulehdus on niin pahana, ettei häntä voida juuri nyt auttaa, sekä paappa, jonka tekareita sovitellaan (eivät tunnu sopivan), kuluu noin 45 minuuttia ja potilaiden yksityisyydensuoja on romukopassa. Aikani odoteltuani minulle tuikataan puudukepiikki, ja puutumisen ajan lääkäri hoitaa taas muita potilaita. Seuraan silmä kovana, että lääkäri vaihtaa varmasti puhtaat sormikkaat aina tullessaan luokseni. (Vaihtaa, hyvä). Otetaan muotit hampaista. Kuluu vartti tai vähän yli.

Sitten aletaan porailemaan. Minua jännittää, mutta onneksi ei satu. Hammashoitaja (mikä hän on, teknikko?) sohii imurilla kitalakeen ja nieluun kipeästi, mutta jään henkiin. Puudutteen laitosta on kulunut puolitoista tuntia ja hammas on "porattu lähes valmiiksi, täytyy vaihtaa poraa kun mennään lähelle juurikanavaa". Okei, cool cool. Mutta nyt lääkäri katoaa taas toisen potilaan luokse ja minä odotan pumpulituppo suussa, että porausta jatketaan. Kuluu 45 minuuttia. Puudute on lähes kokonaan hälvennut kun lääkäri palaa sorvin ääreen (kirjaimellisesti) ja jatkaa poraamista, käsin raaputtamista ja happogeelin laittamista.Hammas on jo toipunut puudutteesta, tuntuu ikävältä, mutta ei varsinaisesti satu. Koska suuni on täynnä laitteita ja sormia en voi kertoa, että puudute on loppu ja tuntuu ikävälle. En toisaalta myöskään viitsi, jos ollaan jo loppusuoralla ja pääsen kohta pois.

Ei kuitenkaan olla. Kruunun laittamista varten ikeniä on venytettävä, jotta kruunu menee ikenen alle. Siedän kyllä venytysnauhojen laiton (se sattuu), mutta sitten alkaa aivan törkeä särky, kuin hammasta puristettaisiin tulisilla pihdeillä. Puudute on loppunut kokonaan. Kuuntelen kipua 15 minuuttia (kyynelehdin salaa) kunnes tuskainen ilmeeni ilmeisesti huomataan ja lääkäri kysyy onko kaikki OK. On, paitsi mitä nyt sattuu ihan helvetisti. Oma vikani kun en maininnut aiemmin, lääkäri kuitenkin pahoittelee ja tuikkaa uuden puudutteen. Onneksi osuu oikeaan hermoon (ja hermo iskee tulta ja salamaa) ja kipu hälvenee puudutuksen tehottua. Otetaan tynkähampaasta uusi muotti, ei onnistu, otetaan toinen, sorvataan hammastuppi loppuun (se tippuu kaksi kertaa lattialle. Toivon, että se desifioidaan ennenkuin se laitetaan suuhun) ja vihdoin sementoidaan tuppi hampaaseen. Kello on 14:00. Olen istunut hammaslääkärin tuolissa neljä tuntia toimenpiteessä, jonka ei pitäisi viedä puoltatoista tuntia kauempaa. Pääsen vihdoin kotiin. Saan ilmeisesti haittareaktion puudutteesta, sillä nukun koko loppupäivän.

Vaimo sanoo, että tämä sirkus saa nyt riittää ja etsimme uuden hammaslääkärin.
Harmi vaan, sillä minun on palattava hakemaan lopullinen kruunu hampaaseen kahden viikon päästä.

Eikä sille särkevälle poskihampaalle ole vieläkään tehty mitään.

Kalifornian huippukukinta

Hei vaan sun heiluvilles. Ei niin paljon pahaa, etteikö myös jotain hyvää. Tänä vuonna on satanut ennätysmäärän, Orovillen padon ylijuoksutusvalli meinasi murtua ja ympäri Kaliforniaa hukuttiin tuon tuostakin veteen. Mutta nyt kun sateet ovat hellittäneet ja kevätkin alkoi virallisesti 21.3., niin olemme saaneet nauttia myös aavikkoilmaston ihmeestä: Kalifornian tuliunikot ja monet muut kukat kukkivat täyttä häkää ja parhaimmillaan kukkaketo jatkuu horisonttiin asti.

Mekin käytiin katsomassa tätä huippukukintaa, tosin hieman meitä lähempänä, Walker Canyonissa Elsinore-järven kupeessa (ja ei sitten älytty käydä siellä järvellä? Urpot.) Ei oltu myöskään ainoita, jotka olivat päättäneet tätä ihmettä käydä katsomassa, vaan kukkuloiden rinteet olivat pimeänään milloin mitäkin muotibloggaajaa ja lapsiperhettä kameroineen. Mut ei se mitään, koska minäkin olen paikalla mukatärkeine kameroineni, niin sekaan vaan.

Paikalla myös palokunta, ambulanssi, sekä jäätelöauto.

Ekspeditio katkesi vähän lyhyeen, kun matkakumppaneille tuli kuuma ja väsymys. Mutta ehdittiin silti kiipeillä vähän kukkulan laelle ja sitten rämpiä kinttupolkua samaisen kukkulan jyrkännettä alas. Milka kulki milloin kenenkin käsissä, mutta jyrkimmät ja vaikeimmat kohdat minä otin piskin taluttimen itselleni. Kun on omistanut koiran yli seitsemän vuotta, on jo ihan tottunut tulemaan kivikkoisia mäkiä alas esimerkiksi turvallaan laskien. Eikä se tämmöisessä moottorisahalla veistetyssä naamassa paljoa paina jos tuleekin haukattua vähän kivikkoista törmää. Selvisimme kuitenkin kunnialla alas kiviseen hiekkasolaan.

Koska rinteet olivat pimeänään ihmisiä ja keskipäivän aurinko porotti armottomasti kaikki vasemmalla kädellä räpäistyt kuvat puhki, luovuin matkablogin arvoisten mestarikuvien haaveesta ja otin lopulta vain muutaman julkaisukelpoisen otoksen. Kukkameret olivat onneksi huikaisevan kauniita katsella ihan paikanpäällä ja läsnä. Olkoonkin, etten nyt saanut vasemmalla kädellä otettua sitä seuraavaa National Geographicin kansikuvaa.

Kalifornian tuliunikkoja

Muut kuvaa kukkaketoja ja minä rajaan ne tahallaan pois?

Tuliunikkoja, joo joo, mutta entäs nää violetit mitkälie hapsukukat?

Huippukukinnan ennustetaan kai jatkuvat jopa toukokuulle mikäli vettä vähän ripsii ja sää pysyy viileämpänä (eli vaivaiset +28 astetta päivisin ilmeisesti?), joten kynnelle kykeneviä suosittelen lähtemään katsastamaan lähiseudun kukkaketoja. Muutenkin olen tänä vuonna ilahtunut, sillä monet puut ja puskat joiden en tiennyt edes kukkivan tekevät nyt raivokkaasti kukintaa. Meidän talon kulmalla kukkii joku tuomensukuinen puska. Käyn siellä nuuhkimassa pois pahinta koti-ikävää. Myös jonkinsortin kuusama kukkii ihanine tuoksuineen nyt. Eli jos oli rankkasateista paljon harmia, niin on niistä ollut myös iloa.

Kukkaisia terveisiä vaan kaikille lukijoille ja pahoittelen venyvää julkaisutaukoa!

Sua vain yli kaiken

Halusin lyhyesti huomioida tämän erityisen päivämäärän 1.3.2017, kun Suomesta tulee virallisesti avioliittotasa-arvoinen valtio muiden rinnalle. Me toivotamme kaikille tämän ja tulevien vuosien pariskunnille sukupuolijakaumaan katsomatta

oikein paljon onnea ja onnellisia aviovuosia! 

Uusi vuosi, ihan samat tuskat

Blogi makaa talviteloillaan sillä aikaa, kun minä yritän selvitä vuodenvaihteesta hengissä. Tämänhetkinen poliittinen ilmapiiri on erityisen painostava, masennusoireet painavat hartiat lattiaan ja kaikinpuolin elämä on tällä hetkellä aika vaikeaa.

Kiitos harvoille lukijoille ja kävijöille. Jospa me tästä noustaan vielä uuteen uljaaseen huomiseen.

Jonossa olisi draft-vaiheeseen jääneitä joulunajan postauksia. Pohdin tässä, viitsiikö niitä enää julkaista kun ollaan menty uutta vuotta jo pitkälle, vai olisiko syytä kääntää katse rehellisesti tulevaisuuteen.