Sunday, December 27, 2015

No mites se joulu?


No kuinkas se tuoreen avioparin ensimmäinen joulu täällä Amerikanmantereella sitten lopulta sujui? Tutkin pitkään ja hartaasti FB:n USAN Suomalaiset ryhmän tietopankkia ja juttuketjuja, joissa arvioitiin parasta torttutaikinaa, kuinka tehdä luumuhilloa ja mistä saa skandityylisen kinkun (tulimme täällä Losissa siihen tulokseen, ettei jumankekka mistään). Rakentelin hartaudella suomalaisen joulun, sellaisen, johon me molemmat olemme tottuneet. Julia on nimittäin viettänyt joulut Suomessa perheeni kanssa viimeisen 4 vuotta, ja suomalainen joulu on meille se "ainoa oikea". Monet ulkosuomalaiset ovat tästä aiheesta bloggailleet, ja ymmärrystä löytyy blogipiireistä.



Tortut syntyivät Pepperridge Farm:n torttutaikinasta, isä lähetti luumuhilloa Suomesta: taikinassa ei ole voita joten maku jättää toivomisen varaa, mutta muuten aika autenttinen tulos. Piparitaikinaa ostettiin Ikeasta ja tehtiin myös yksi satsi itse. Omatekemä oli parempaa, mutta Ikean pipareistakin tulee ihan hyviä. Isä lähetti myös piparkakkumaustetta, koska pomeranssia (bitter orange peel) ei täältä löytynyt myöskään mistään. Tein myös karjalanpiirakoita ensimmäistä kertaa itse, resepti jätti toivomisen varaa. Luomu-ruisjauhoja löytyi Albertsonista. Joulupuuron pyöräytin arborio-riisistä, ja se ainakin vastasi ihan suomalaista puuroriisiä.

Amerikkalaisittain sovitettu piparitaikina

2dl Tummaa melassia (molasses)
1,5dl sokeria
250g voita
3 rkl piparkakkumaustetta (kanelia, inkivääriä, kaardemummaa)
1 kananmuna
n. 8-10dl vehnäjauhoja
2tl soodaa

1. Sulata sokeri ja melassi kattilassa, lisää maustesekoitus ja kiehauta.
2. Nosta pois lämmöltä ja lisää voi paloina. Jäähdytä. Lisää kananmuna jäähtyneeseen seokseen.
3. Sekoita jauhot ja sooda keskenään ja lisää osissa siivilän läpi. Taikina on valista kun se ei enää tartu kattilan reunoihin, mutta on vielä selvästi kosteaa. Laita taikina jääkaappiin jähmettymään muutamaksi tunniksi tai yön yli. Omatekemä taikina on todella jäykkää kaulittavaa, älä pelästy.

Paista piparit 365 F noin 8-10 minuuttia, varo etteivät pala!

^^ Tällä ohjeella selvisimme omatekemistä pipareista. Melassitaikina haisee PAHALLE, mutta paistamisen jälkeen ei eroa perinteisiin tummasiirappi-pipareihin juurikaan huomaa. Vaaleampia pipareita saa käyttämällä vaaleaa melassia tai vaahterasiirappia (jälkimmäistä ei olla vielä kokeiltu joten en vanno, että ne maistuvat samalle).


Vietimme "Pikkujoulut" jo 23. päivä muutaman henkilön kanssa. Julian sisarukset päätyivät tänä vuonna lahjomaan Secret Santa -tyyliin, jolloin jokainen ostaa vain yhden vähän paremman lahjan. Luonnollisesti kapinoimme tätä vastaan, ja ostimme "salaa" myös lahjoja niille sisaruksille, joille halusimme ihan oikeastikin lahjan antaa. Sain odotettua enemmä lahjoja ja vähän nolostutti, etten ollut itse oikein varustautunut lahjomaan takaisin. Nyt ihanat pehmeät pyyhkeet odottavat meitä ja sain trendikkään käsiveskan vanhan tilalle. Vaimo oli hartaudella vahtinut selkäni takana ja lahjaksi sain uuden ison piirtoalustan; ehkä vielä nousen tästä luovuuden suosta ja alan uudestaan piirtää. Kuulemma olisi kysyntää webbisarjalle koiramme Milkan edesottamuksista.

Glögi ei maistunut muille kuin minulle, mutta onneksi ruoka ja leipomukset kelpasivat. Super-emäntänä olen luonnollisesti myös tyytyväinen, kun jouluisesti koristettu kotiluolamme sai kehuja. Aatonaaton joulu muistutti ehkä eniten kotini jouluja, ja olenkin ollut todella kiitollinen vieraillemme jotka hyvin lyhyellä varoajalla pääsivät tulemaan.




Aattona nousin varhain Skypettämään suvulle, joka vietti joulua yhdessä. Joulupukin missasin, kun hän vieraili meidän paikallista aikaamme kello 6 aamulla, mutta sain kuitenkin etänä avata muutaman tonttupaketin. Kiitos suvulle ihanista lahjoista ja joulumielestä!  Myöhemmin illallistimme Julian vanhimman siskon luona ja olo oli vähän sellainen, että olin ehkä joutunut amerikkalaiseen joulukomediaan toraisine perheineen, ankeine aterioineen ja kireine tekomukavuuksineen. Olimme kotiinpäästyämme ihan poikki ja joulupäivä menikin sitten pääasiassa toipuessa tästä sosiaalisesta farssista. Tapanina tapasimme sukulaiset vielä yhdelle lounaalle, jolloin vaimoni totesi ykskantaan, että nyt saa heidän perheensä riittää tälle vuodelle. Saas nähdä! Olen silti ollut iloinen, että minut on perheessä otettu niin avosylin vastaan kaikesta huolimatta.
huomaako kukaan etten ottanut yhtään kuvaa jouluna ja lavastin kotikuvat?

Tuesday, December 22, 2015

Kun Joulu on



No, matkaluvasta on ollut nyt riittävästi porua ja niinhän siinä kävi, ettei lupaa saatu ajoissa. Asiaa aikansa mutristeltuani (ja vietettyäni luvattoman kauan puhelimessa erinäisten matka-agenttien ja lentoyhtiöiden ja maahanmuuttoviraston kanssa) ryhdyimme järjestämään joulua tänne uuteen kotiin. Aito kuusi haettiin heti kiitospäivän jälkeen, koristeet se sai viikkoa myöhemmin. Paketit on amerikkalaiseen tapaan laitettu odottamaan kuusen juureen sitä mukaa kun niitä on hankittu tai posti on tuonut (kiitos iskä!). Amazon ja Visa on meillä laulanut!

Isä laittoi myös jouluapua Suomesta-- paketti vaan eksyi viikoksi paralleelitodellisuuteen ja putkahti yllättäen New Yorkiin. Olemme päivittäin jännityksellä seuranneet paketin kulkua: ja tänään se saapui! Paremman puutteessa haimme glögiä ja piparitaikinaa  ja graavilohta Ikeasta, voitakinalevyjä Targetista, luumuhilloa kuivatuista luumuista ja kinkunhaku meiltä viivästyi niin, että saas nähdä jäämmekö ilman! Muita jouluherkkuja en sitten erityisesti kaipaakaan.



Meillä vietetään suomalaista joulua. Yritin ehdottaa meille amerikkalaisia moniväri-valoja, mutta vaimo kielsi ne ehdottomasti. Saatan jostain joulualesta salakuljettaa ne kuitenkin odottamaan ensi vuotta. Kuuseen ei myöskään ostettu rumia krumeluurikoristeita kuten glittershampanjapulloja, mikkihiiriä tai pehmoleluja. En oikein ymmärrä tätä amerikkalaista koristelukulttuuria, enkä ole ihan varma haluanko oppiakaan. Hullaannuin askartelukauppa Michael's:in alennusmyynnissä ja ostin sylillisen joulukoristeita, jouluvaloihin meni sieluttoman paljon rahaa, kun ei ollut varaa odottaa joulun alennusmyyntejä. No, tästähän se lähtee!

Olen ihastellut (ja naureskellut) amerikkalaisten jouluvalokulttuuria, mutta jouluihmisenä voin myös arvostaa niiden kitsch-arvoa. On puhallettavat joulupukit ja joulumikit ja moottoroidut liikkuvat koristeet, valot vilkkuvat välkkyvät sammuvat syttyvät ihanassa kakofoniassa, kaikki värit vinksin vonksin vailla sen suurempaa suunnitelmallisuutta: tosin luovimmat ovat sen verran keksineet, että kahdenvärisillä valoputkilla saa raidallisia installaatioita aikaan.

Kyllä se joulu tulee Amerikkaankin. Aattona Skypettelen kotiin, äiti on luvannut avata puolestani joulupaketin.


Monday, December 14, 2015

Kaikki on päin Hewlettiä




Meidän lämmitysyksikkö sanoi itsensä irti perjantaina, termiittitarkastuksen jälkeen. Termiittimiehet sanovat, että ei se heistä johdu. Vuokranantaja on hiilenä, sillä lämmitysyksikön varaosa maksaa suolaisia mansikoita (hyi!). Minä olen hiilenä, koska tämän piti olla korjattuna perjantai-iltana ja nyt on maanantai, eikä korjaajaa ole löytynyt. Ihmisiä kyllä pyörii pilvin pimein katsomassa, mutta kukaan ei tunnu pääsevän ymmärrykseen siitä, mikä osa tarkalleenottaen on rikki ja miten se korjataan.

Joku irvileuka vois veistellä, että mihinkäs täällä palmun alla lämmitystä tarvitaan. Täällähän on kesä vuoden ympäri. Vaan eipä kyllä ole, ja sisätiloissa ei ainakaan. Asiaahan ei nimittäin auta se, että öisin on noin +4 astetta lämmintä, mikä tietää sisätiloissakin viileitä lukemia. Minähän en laita takkia päälle jos ei olla ulkotiloissa, joten märisen kylmää. Sunnuntaina keksin huudattaa uunia, mikä lämmittikin kämpän hetkellisesti inhimillisiin lukemiin. Mutta vain hetkeksi.

Eniten tässä koko jupakassa kuitenkin riipii se, että nämä jenkit eivät ollenkaan pysy aikatauluissa. Ei silloinkaan, kun aikataulu on liukuva 3-tuntinen. Minua se riipii siksi, että minun pitää istua täällä kuin tatti odottamassa seuraavaa korjaajaa, joka tulee tai ei tule kello 15-18 jota ennen en ehdi käydä asioilla, sillä ollaan kotiuduttu autokorjaamosta kello 13:25 ja kaikki toimitettavat asiat ovat tunnin ajomatkan päässä. Niinpä odotamme puoli kahdesta kolmeen, sitten kuuteen, puoli seitsemältä soitamme, että missähän se korjaaja on. Ei ole tulossa tänään ollenkaan. No sepä kiva, oltaisiin voitu mennä sinne Ikeaan ja jouluostoksille ja postiin ja salille jos oltaisiin tiedetty ennen kello vaille seitsemän. Nyt pitää valita yksi, eli Ikeaan. Seuraavana päivänä ei myöskään ehditä kaikkia asioita, koska päivästä loppuu tunnit.

Istun tässä taas, olen soitellut korjaajan perään. Hän on nyt laskentatavasta riippuen 2-3 tuntia myöhässä. En voinut mennä postiin, sillä odotin ensin yhtä korjaajaa. Hän tuli tunnin myöhässä. En olisi ehtinyt postiin ennen sovittua aikaa tälle seuraavalle korjaajalle. Nyt käy taas ilmi, että olisin ehtinyt postiin ja takaisin pariinkin otteeseen. Joulupukin tonttulähetys istuu keittiössä, eikä postissa, missä sen piti olla jo lauantaina.

Asiaa ei auta lattialle pudonnut ja hajonnut kahvipannu.

Jumaskekka kun koettelee tämä joulunaika.

tonttupostia Suomeen

Sunday, November 29, 2015

Joskus näinkin


Olen purnannut small-talkista sopimattomissa tilanteissa ja kaiken aikaa, mutta olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Joskus jutustelu tuntuu ihan mukavalta, lämpimältä ja aidolta. Ei siis sellaista sanapierua ihan vaan länkyttämisen ilosta. Näin kävi nimittäin pariin otteeseen asioidessani vaimon työpaikan lähellä olevassa JC Penneyssä. Ostin kerralla kasan kodinhärpäkkeitä, todella kipakasti alennetut pöytävalaisimet ja itselleni täysin tarpeettoman mutta niin ihanan paljettimekon.

- I can help you over here, honey. Sanoo kassaneiti, varttuneempi ja hienostuneen näköinen nainen, ehkä italialainen tai kreikkalainen?
- Oh these are lovely, did you just move to a new place?

Kerron muuttaneeni hiljattain Yhdysvaltoihin ja että sisustamme hitaasti mutta varmasti, luopuen Ikea-tavaroista ja korvaamalla vähän paremmilla. Hän toivottaa minut tervetulleeksi maahan. Sitten tipahtaa se yksi lause, jota olen kaivannut, mutta jota kukaan ei ole sanonut.

- Has it been really hard for you sweetheart, it must have been?

Nainen näyttää todella empaattiselta. Hän on ensimmäinen, joka ei hihku miten mahdan olla innoissani ja iloinen kun muutin Suomesta Kaliforniaan. Myönnän helpottuneena, että ei tämä tosiaan helppoa ole ollut. Kerrankin joku ymmärtää. Oletan, että joko nainen on itse maahanmuuttaja, tai joku lähisuvusta on, sillä vaihdamme muutaman sanasen ostoksia maksaessa ja pakatessa siitä, miten aluksi on vaikeaa löytää omia ystäviä, perheen jääminen toiseen maahan on vaikeaa ja uusi maa tuntuu vieraalta.

- You are such a sweetheart, I'll tell you, you are going to be just fine and it'll get better. Kassaneiti on koko toimituksen ajan vähän enemmän läsnä kuin kassat noin yleensä. Sitäpaitsi olen sen verran pehmo, että jos minua palveltaessa hellitellään, niin olen kyllä ihan myyty. Toivotamme hyvät päivänjatkot ja nauran kassalle, että olisipa se vaimo mukana kun ostoksia on niin vaikea kantaa yksin. Suomalaisen sisukkaasti aion kuitenkin raahata luuni ja ostokseni parkkikselle odottamaan.

Raahautuessani kahden ison lampun ja vaatekassien kanssa onnistun välttelemään ostarin käytävällä olevaa lipevää myyntimiestä. Hän oli minulle, tahattomasti toki, jokseenkin törkeä. Onneksi hänellä on uusi uhri ja sitäpaitsi minulla kantamukset. Päätän mennä ulos sivuovesta, sillä en halua hiihtää Macy's:in läpi kaikkine tavaroineni (käteni kun ovat levällään, sillä lamppujen laatikot ovat liian isot muihin kantomenetelmiin). Nyt tosin joudun kiertämään jättimäisen ostoskeskuksen, kun en mennytkään suoraan läpi.

Parkkiksella takaani kuuluu käheä viskibasso.
- You need any help with that, hon?
En aluksi älynnyt, että minulta kysyttiin. Reagoin pari sekunttia myöhässä, kun älyän vilkaista olan yli. Rempseän oloinen vanhempi riuska rouvashenkilö kävelee jämäkästi perässäni. Kieltäydyn avusta, mutta älyän onneksi kiittää tarjouksesta. Koska jatkamme samaa matkaa, mainitsen vielä, että pyrin olemaan vahva ja itsenäinen nainen.
- You preach it, sister. Right on. Because when you're all alone with 10 grocery bags you wanna know you're gonna make it. And you will. Vastaa riuskarouva. Vastaan, että tämähän menee vaan treenistä ja esittelen vielä vitsillä, että voin itseasiassa vaikka kyykätä mennessäni. Rouva nauraa. Minuakin naurattaa.
- Stay strong, hon. Rouva huikkaa mennessään ostarille toisesta ovesta. Sitä samaa, toivotan.

Wednesday, October 28, 2015

Takkutukka


Myönnetään, olen käynyt kampaajalla viimeksi 13 kuukautta sitten. Hupsis, no se on kallista lystiä ja ei meikällä ole semmoseen hassutukseen varaa. Grouponista nappasin itselleni 182 dollarin edestä kampaamopalveluja 70 dollarilla, sen verran voin laittaa raitoihin ja leikkaukseen. Ensimmäinen aikani peruuntui, sillä salongista meni sähköt poikki kiitos tietyöläisten huolellisuuden. Tästä hyvästä minulta ei veloitettu pitkien hiusten lisää, mikä kävi minulle.

Vahingossa sanoin kampaajalle väärin, älysin liian myöhään ja hiukseni menivät tästä:

Tähän:


Tarkoitin sanoa, että haluaisin pyöristetyn otsiksen ja jättää hiukset noin kainalomittaan, takaa pidemmäksi. Vahingossa hän kuitenkin sekoitti minut kesken lauseen ja älysin aivan liian myöhään selittäneeni, että haluan etuhiukset pitkäksi ja takaa lyhyeksi. Eiiii ja sitten olikin liian myöhäistä, kun ponihäntä oli jo nipsaistu olkapäämittaan. Voihan helvetti. Mainitsin asiasta, jolloin kampaaja meni luonnollisesti puolustuskannalle; minä sanoin, että halusin sen näin. Olen kuitenkin myötämielinen ja vika oli minun eikä kampaajan, joten sovimme yhdessä, että hiukset saavat olla lyhyet, kunhan ne kehystävät kasvoja eivätkä roiku esiripun lailla.

Ihan kivathan näistä tuli, joskaan ei yhtään mitä olin halunnut ja apua miten paljon sitä pituutta lähtikin. Vähän pelottaa miltä tämä näyttää kun itse huollan sitä, eli siis pesen ja kampaan. En edes omista pyörökampaa, jolla tukkaan saa nostetta.



No, uusi sivu elämässä ja kokonaan uusi tukka, mikä ettei.

Saturday, October 24, 2015

Ei millään pahalla, mutta antakaa minun olla

dtla
Jos olen joskus haikaillut, että huutelisipa vieraat miehet minunkin perään ja pyytäisivät treffeille oman vetovoimani vakuudeksi, niin en kyllä haikaile enää. Jenkeissä saat kaiken epätoivotun huomion mitä et ole toivonut. En tiedä johtuuko se nyt tästä asuinalueesta kun olen ainoa haamu vai mistä on kysymys, mutta en saa olla missään rauhassa. Heti muutettuani huomasin suhtautuvani ihmisiin suomalaisittain, eli unohdin katsoa silmiin, hymyillä ja tervehtiä ventovieraita puistokäytävällä, parkkipaikalla, kirjaston edessä ja niin edelleen.

Maassa maan tavalla, otin asiakseni opetella sitä tyhjän jauhamista, hymyilen vastaantulijoille. Huomenta, iltaa, mitä kuuluu (ihan hyvää, kiitos), hei, heippa. Joo, meillä on omat kangaskassit kaupassa, heh heh ostimme vihanneksia, valkoviiniä ja kreikkalaista jugurttia; todella hienostuneet eväät! (perustuu tositapahtumiin kassajonossa). Heipä hei, olimme juuri puistossa, kiva koira, emme ole äänestäneet. Hei hei. Joo, hauska printtipaita minulla, kiitos (paidassa lukee "ei mitään päällepantavaa").

Eikä siinä mitään, todella harmitonta länkytystä! Mutta sitten tulevat nämä iholle hiipijät. Minulla on mielestäni ihan näkyvillä sormus sormessa, enkä ole tottunut yllättävään flirttiin noin muutenkaan. Ei ole Suomessa tarvinnut miehiä hätistellä, niin en ole oikein oppinut miten ihmiset käännytetään kohteliaasti pois. Niinpä ihan vahingossa suostun ottamaan puhelinnumeroita vastaan sellaisilta ihmisiltä, joilta en noin lähtökohtaisestikaan olisi numeroa halunnut vaikka vapailla markkinoilla olisinkin.

Tästä esimerkki iltalenkistä, kun menimme nopsasti koiraa pissattamaan nurmikolle. Meitä lähestyi minua roimasti vanhempi mieshenkilö avauksella "kiva koira, minullakin on koira kotona". No, tähänhän on jo totuttu, tervehditään, annetaan silittää, jatketaan matkaa. Mutta mies olikin sisukkaampi. Mistä olet kotoisin, tervetuloa Amerikkaan, minähän voin viedä sinut (teidät?) syömään ja vaikka elokuviin (apua mitä tapahtuu, aivot lyövät tyhjää?), sopiiko jos annan numeroni (öö ei, hups sanoinkin vahingossa että kai se sopii). Nyt minulla on isäni ikäisen miehen numero ja ilmeisesti kierrellen esitelty treffipyyntö. "Lupaathan soittaa?", nyt vastaan rehellisesti, että en lupaa. Kiroan vieressä tuppisuuna seisovaa vaimoa, mikset herranjumala pelastanut minua tästä suosta. Numeron heitin menemään, outo paappa väijyy naisia puistossa keskellä yötä, ei kiitos.

Oceansidessa meitä yritettiin iskeä kaksi kertaa tunnin sisään. Pyydän, älkää. Downtown Los Angelesissa taas ohikulkijat yrittävät ottaa kontaktia, olen saanut osakseni ihan peruskauraa "hey sexy, heyyy girl" tyyppistä roskaa aiemmin. Nyt suojauduimme tungettelevilta miehiltä pitämällä toisiamme kädestä. Ihmiset tuijottavat, koska se on täällä tapana. Sopii minulle, kunhan ovat hiljaa.

dtla yöllä
Nolaan itseni tuon tuosta sosiaalisissa tilanteissa, kun ne tulevat yllättäen eteen. En osaa sanoa mitään tuntemattomalle naapurille, joka ei auta small talkissa vaan huutaa vain "Nina! It's me Jesus*", johon minulta ei sitten irtoa muuta kuin "oh yes, hi". Pitkä hiljaisuus ja sitten vaivaantuneet heipat. Kassalla unohdan kysyä "how are you" oman vastaukseni jälkeen. Ja kuten aiemmin mainitsin, inhoan nolostuttavia tilanteita. Yön pimeinä tunteina juuri ennen nukahtamista päähäni puskevat "nolostuttavat" tilanteet vuosienkin takaa, jopa ala-asteelta, kun olen sanonut tai tehnyt jotain ajattelematonta tai tyhmää.

Täällä näitä tyhmiä juttuja tuntuu kasautuvan vuosikymmenien edestä muisteltaviksi ja valvottaviksi.
Saisipa edes koiran käyttää ulkona kaikessa rauhassa ilman, että paapat käy kimppuun.

*nimi muutettu

Tuesday, October 20, 2015

Staycation




Julian opiskelukaveri purjehti avioliiton rauhaisaan satamaan männäviikolla, joten otimme tilanteesta kaiken irti ja vietimme vähän aikaa pois kotinurkilta. Matka suuntautui Oceansideen, noin puolen tunnin päähän San Diegosta. Alue on hitusen vehreämpää kuin kotinurkat, ja merivesi oli huomattavasti puhtaampaa kuin Losissa. Luulin inhoavani meren tuoksua, mutta ilmeisesti inhoankin vain saasteita. Käy järkeen.

Olin hieman hämmästynyt kun kalliiseen hotelliin ei kuulunutkaan aamupalaa, mutta toisaalta ihan mukavaa oli matkustaa merenrantaan kahvilaan aamiaiselle. Aamiaisella meidän persoonallisuuksien erot tulevat taas hyvin esille, kun vertailee valitsemiamme sapuskoja. Päädyimme annoksia katsoessa jakamaan, jotta molempien diabetes- ja verisuonitautiriski olisi yhtäläinen.

hieman kalpea crepe ja eggs benedict voikkarit @ Petite Madeline Bakery

Yritimme mennä kirjastoon, mutta se oli kiinni (emme olleet ainoat pettyneet, jouduimme tyytymään paikallisen rouvan vakuutteluun siitä, että kirjasto on todella kaunis). Yritimme mennä taidemuseoon, mutta sekin aukesi vasta iltapäivällä. Niinpä hiihdimme hikisessä helteessä takaisin merenrantaan ja laiturille.




 Täysin tuntematon Brian, joka pyysi, että otan hänestä kuvan. En ymmärtänyt miksi helvetissä, mutta otin silti. Emme olleet varmoja yrittikö Brian iskeä meitä, valitettavasti ei uponnut lesbopariskuntaan jos yritti.



Olimme ilmeisesti juuri missanneet jotkin kansainväliset surffauskisat! Harmin paikka, mutta vedessä oli kuitenkin vielä populaa lautoineen. Minua hirvittivät valtavat aallot ja sanoinkin Julialle, että surffaus vaikuttaa muuten ihan kivalta, mutta todennäköisesti kuolisin aallon paiskoessa minua ympäriinsä. Julia yritti vakuuttaaa minut siitä, että harjoittelu aloitetaan matalassa vedessä. Minusta aallot ovat rannassa vielä hurjempia.




Valitettavasti oli tosiaan ihan tuhottoman hikistä, joten hiihdeltiin laituri päästä päähän ja sitten palattiin kahvilaan; onnekseni sain viimeisen mansikka-tuorejuustokääryleen matkaevääksi. Kassa huokasi, että jos en olisi ostanut sitä se olisi ollut hänen lounaansa. Normaalisti olisin potenut huonoa omaatuntoa, mutta koska pidän näistä kääryleistä ihan tuhottomasti, niin lällällää. Karma puri heti ja jätin aurinkolasini kahvilan (lukittuun) vessaan ja jouduin jonottamaan, että saisin ne takaisin. Museossa ei valitettavasti saanut kuvata. Kuuntelin vieressä kun kuraattori esitteli moderneja teoksia toiselle asiaan vihkiytyneelle. Vilkuilin teoksia samalla ja vaikka osasta ymmärsinkin kyllä mitä taiteilija oli hakenut takaa, epäilin välillä kuraattorin keksivän ihan omasta päästään faktoja ladottavaksi tiskiin.

Minun on myönnettävä, että 4 vuotta kestäneet taideopintoni eivät riittäneet sivistämään minua niin, että osaisin todella arvostaa modernia taidetta. Esteetikko minussa torjuu rumat teokset, olivatpa ne miten kantaaottavia hyvänsä. Olen surkea taideihminen.



Sunday, October 18, 2015

Apua, koirassani on kirppuja!

riemuidiootti hiekkarannalla

Joitain asioita ei tule ajateltua kunnes vasta sitten, kun hätä on jo kädessä. Näin kävi muutettuani koirineni tänne Kaliforniaan. Suomessa ei juurikaan tavata kirppuja, sillä ilmasto ei suosi sen enempää koiran- kuin kissankirppujen elinkaarta ja yleisin kirppu on lintukirppu, joka taas ei asetu kotieläimiin asumaan. Niinpä henkseleitä paukutellen saavuin tänne vailla ymmärrystä, että Kaliforniassa koira- ja kissakirput ovat ympärivuotinen ongelma.

Niinpä löysin Milkasta kirpun kahden viikon jälkeen. Järkytyin, pesin kaiken minkä irti sain, myrkytin kaiken minkä uskalsin (koira mukaanlukien), imuroin, pesin, puunasin, höyrytin, imuroin lisää. Kirppuja ei näy sisätiloissa, ehkä siksi ettei niitä täällä ole alunperinkään tai sitten vimmainen siivoaminen on auttanut pitämään populaation aisoissa. Imuroin edelleen päivittäin.

Kirput varmasti poimittiin kyytiin ulkoa. Tällä alueella on paljon kulkueläimiä, kissoja ja koiria. Niiden lisäksi kodin ympäristössä on jäniksiä, oravia, opossumeja, ainakin yksi haisunäätä (olipa se iso!) ja todennäköisesti liuta rottia ja hiiriä. Niin, ja sitten tietysti naapuruston lemmikkikoirat ja -kissat vielä erikseen; täällä läheskään kaikki eivät vaivaudu ehkäisemään kirppuja vaan pitävät niitä olennaisena osana lemmikkinsä omistamista, ihan niinkuin eläimissä kuuluisikin olla syöpäläisiä.

Niinpä neuvoni sinulle, joka muutat ulkomaille koirasi kanssa; varaudu ulkoloisiin, joita Suomessa ei edes ole. Minä olin kyllä lukenut osuuteni sydänmadoista ja rokotin koiran heti saavuttuamme, mutta kirput pääsivät läpi kuin vuotavasta seulasta.

Myrkytyksen jälkeenkin ole löytänyt viitteitä kirpuista, mutta en itse kirppuja. Varmuuden vuoksia siivoan vimmaisesti edelleen ja aion ostaa Boraxia jolla tomutan kaikki pinnat. Tappaa tehokkaasti muutkin kitiinipintaiset ötökät ja on mukavan vaarallista sisäänhengitettäväksi.

Saturday, October 17, 2015

Rannalla, kaunis on maailma


Veimme koiran hellettä pakoon Corona Del Mar -rannalle. Kävi kuitenkin ilmi, että järviveden lempeään liplatteluun tottunutta uimarikoiraa ei tarvitse merenrannalle viedä, sillä kiittämättömän piskin mielestä korskuvat aallot ja suolainen merivesi ovat aivan tyhmiä juttuja! Lyhyen kokeilemisen jälkeen aallot ja rantavesi ei sitten enää kiinnostaneetkaan, ja koira oli tyytyväisempi kun sille heitti vesipullosta kaaressa vettä. Tällä pyrittiin myös hieman paikkaamaan, kun Milkan mielestä merivettä sopi vähän lipoa kitusiin. Merivesi on kuitenkin sen verran suolaista, että siitä tulee pienissäkin annoksissa myrkytysoireita, eli pääsääntöisesti oksentelua ja voimakasta ripulia. Näiltä onneksi vältyttiin!

Corona Del Mar on vähän mukavampi ranta, joten sinne ajaa melkein mielellään 45 minuuttia. Huntingtonin ranta olisi kai lähempänä, mutta se on kuulemma huonommin huollettu, eli rannalta löytyy roskaa ja törkyä ja lasinsiruja ja käytettyjä neuloja, joten emme ole kokeilleet onnistuisiko meistä kukaan rikkomaan itseään siellä. Vesi oli muuten aika kylmää, joten emme itse käyneet uimassa.



Rannalla riekuttiin auringonlaskuun asti, ja oltiinkin siksi yli 30 minuuttia myöhässä illallistreffeiltä anopin ja Julian kaksossiskon kanssa. Hupsis! Onneksi amerikkalaiset eivät ole niin minuutilleen täsmällisiä, vaikka kyllä minua nolotti tulla paikalle niin myöhässä. Etenkin, kun he eivät olleet vielä tilanneet mitään ja olivat varmasti nälkäisempiä kuin me, jotka juuri istuimme rannalla ja natustelimme eväitä.






Wednesday, October 14, 2015

Taistelen uutta kotiani vastaan


Olen nyt asunut täällä kaksi kuukautta. Aika on mennyt nopeasti, sillä tärkeiden asioiden ja papereiden pyörittäminen saa ajan kulkemaan keskimäärin kaksinverroin nopeammin kuin normaalioloissa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka en kärsi lapsen lailla koti-ikävästä (eli en itke äidin ja isin kainaloon ja kaipaa oman huoneeni oksaista mäntykattoa), en silti ole täysin säästynyt ikävöimästä kotimannerta.

Valitan nimittäin kaiken aikaan. Amerikkalaiset tuoteselosteet eivät ole riittävän tarkkoja, en koskaan tiedä mitä suuhuni oikeasti laitan. Amerikkalaisten huonekaluissa on kemikaaleja, jotka ovat ihmisille vaarallisia ja Euroopassa kiellettyjä. Amerikkalaisten ruoka-annokset ovat liian suuria. Amerikkalaiset ajavat kuin heikkopäät ja autotkin ovat kuin hyökkäysvaunuja. Amerikkalainen työmoraali on liian matala ja asiat hoituvat tehottomasti, hitaasti tai vasemmalla kädellä. Amerikkalaiset puhuvat liikaa. Amerikkalaiset ovat epäaitoja, eikä mihinkään heidän puheisiinsa voi luottaa. Kaliforniassa on liian kuumaa ja kuivaa. Täällä on myrkyllisiä hämähäkkejä.

Ihmiset ovat puolestani innoissaan, ja kaikki haluavat tietää mitä pidän Kaliforniasta. Valehtelen tai kerron puolitotuuksia. Täällä on ollut kuumaa, heh heh. Vaatiihan tämä totuttelua, heh heh. On ikävä Suomen sosiaaliturvaa nyt kun olen työtön ja täysin vailla tuloja tai valtion tukea kun tässä maas-- no ei, viimeistä en sano ääneen. Täällä ei saa nostaa tukia. Tukien saaminen valtiolta on valtava häpeä.

Huomaan vähän väliä sanovani Suomessa, suomalaiset, Euroopassa. Yritän estää itseäni, mutta saan itseni yleensä kiinni vasta lauseen puolivälissä. Sätin itseäni yön pimeinä tunteina; olen ennakkoasenteineni aivan mahdoton maahanmuuttaja. Olen juuri sellainen maahanmuuttaja, joka saa Suomessa kuraa niskaan ja toivotuksen palata sinne mistä tulinkin, jos uusi kotimaa ruokineen, tapoineen ja kulttuureineen ei kelpaa.



Integroituminen yhteiskuntaan on vaikeaa, jos ei ole töitä eikä koulua, eikä siten mitään luonnollista väylää tavata, tutustua ja ystävystyä paikallisen populaation kanssa. Osa katsoo minua avoimesti kieroon, olenhan baeg-in, gweilo, gringo. Se ei vaivaa minua, yleensä en huomaa ja jos joku tuijottaakin, niin annan asian olla. Täällä avoimesti tuijottaminen ei ole tabu niinkuin Suomessa (voi ei, tein sen taas!). Mutta vaikka en suoranaisesti vaivaannu siitä, että törrötän täällä kuin salmiakki hedelmäkarkkipussissa, en kuitenkan tunne kuuluvani tänne.


äh no, sinnepäin.

En luonnollisesti ole mitenkään valmis ottamaan uutta maata avosylin vastaan kahden kuukauden jälkeen. Uuteen maahan tottuminen vie aikaa, ja toisaalta etenkin näin varhaisessa vaiheessa koti-ikävä saa katsomaan ohi puiden ja metsän ja kuiskuttelee korvaan, että älä asetu tänne, kohtahan muutat takaisin kotiin. Nyt kun greencardin ja matkustusluvan saaminen todennäköisesti myöhästyy niin, etten pääse kotiin, on koti-ikävä kahta kauheampaa ja tekisi todellakin mieli vaan mennä takaisin Suomeen.

Monday, October 12, 2015

Hauskaa vuosipäivää


Kävipä niinkin hassusti, ettei me otettu vuosipäivän kunniaksi kunnollisia kuvia meistä, tai ravintolasta, tai ruuasta tai mistään! Ohhoh! No, 11 vuotta tässä kuitenkin tuli täyteen juuri muutettuani ja sen kunniaksi hiihdeltiin Summit Houseen. Pakko on myöntää, että ruoka ei hintansa puolesta tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä saamani pihvi oli aika rustoinen ja edelleen aika löysä, vaikka pyysin sen kypsänä. Creamed corn (kermamaissi?) ei tehnyt myöskään suurta vaikutusta, vaikka se oli kuulemma verrannollisesti erittäin hyvää (no miten pahaa se yleensä sitten on?), creamed baby spinach (kermamuhjuttu pinaatti) oli kuitenkin ihan mukiinmenevää.

Palvelu sen sijaan oli erittäin hyvää vailla amerikkalaista lipevyyttä tai tekopirteyttä. Meistä tuntui oikeasti, että olimme tervetulleita vieraita. Pöydässä meitä odotti henkilökunnan allekirjoittama onnittelukortti ja ruokailun päätteeksi saimme ilmaisen jälkiruuan vuosipäivän kunniaksi. Olin ihan puulla päähän lyöty! Siinä määrin, että unohdin tilata kahvia jälkiruoan kanssa, kahvi nimittäin tuoksui aivan taivaallisen hyvälle.


Julia melkein söi kynttilän. Se oli kohtalaisen hervotonta.


Monday, October 5, 2015

Pitäiskö meidän


Olipa eräs keskiviikkoinen ilta, tiskasin astioita. Otsaa hieman tatittaa, sillä vuokraemäntä vei pesukoneen mennessään, kun he eivät syystä X olleet mitanneet allaskaappia ja totesivat vasta jälkikäteen ja koneen poistettuaan, ettei siihen voi asentaa isompaa pesukonetta. Alkuperäinen aparaatti oli jo kiikutettu roskiin. Olimme muutenkin tänään taivastelleet pintaremontin laatua-- halvinta ja nopeinta mahdollista.

Minä: Oispa kiva jos meillä ois joskus niin paljon rahaa ja semmonen kämppä, että vois laittaa keittiön ihan omannäköiseksi.
Julia: Eikös se suunnitelma ollut, että ollaan täällä kuitenkin useampia vuosia?
Minä: Njaa, 5 vuotta on ehdoton takaraja. Mieluummin kuitenkin 3. (oikeasti ehkä vähemmän)
Julia: No pitäisikö meidän sitten ostaa?
Minä: Ai ostaa mitä?
Julia: No ostaa talo.

Lyhyt vastaus oli, että ei nyt helvetissä. Ensinnäkin meillä pitäisi molemmilla olla sellainen työ ja asuinympäristö, jossa molemmat aikovat viihtyä vuositolkulla. Tällä hetkellä minä olen työtön, inhoan Los Angelesia, ja Julia ei erityisesti pidä työstään, tai Losista. Ei tässä nyt hyvänen aika voida taloa käydä ostamaan.

Järkeäkin tässä ehdotuksessa tietysti on. Vuokrat ovat naurettavan kalliita, meiltä tuhrautuu noin 16,000 dollaria vuokraan vuodessa. Jos sen sijaan maksaisimme asuntolainaa pois ja lopulta myisimmen koko talon ainakin lainasumman hinnalla, olisi oltavat toki järjelliset. Mutta mistäpä me nyt taloksi, tai talon käsirahaksi, tai asuntolainaksi muutumme.

Kaikenlaista keskiviikkohullutusta.

Saturday, October 3, 2015

Koiran vienti ulkomaille, osa 3


Lentokentälle ja lentokentällä, eli lentoon valmistautuminen. Koiran kennelissä saa olla vesi- ja ruokakuppi. Mikäli kenneliin haluaa jotain kiinnittää, on se kiinnitettävä minigrip-pussissa nippusiteillä. Minä en sitonut kennelin ovea kiinni, mutta ilmeisesti jotkut lentoyhtiöt saattavat sitä suositella. Koska minulla ei ollut nippusiteitä, en saanut Milkan kenneliin mitään kiinnitettyä, vaan koiran ekstra-ruoka päätyi kennelin sisään (Milka söi sen), ja kaiken muun pakkasin laukkuun.

  • Jäädytä vettä vesikupissa. Tämä kannattaa tehdä niin ajoissa kuin vain suinkin, meillä kävi niin ettei vesi ehtinyt jäätyä kunnolla ja todennäköisesti loikkui kupista huituntuuttiin ennen ensimmäistä välilaskua. Jäisestä kupista olisi varmaan riittänyt juotavaa pidemmäksikin aikaa. Koira nyt ei kuitenkaan menehtynyt, vaikka janoinen olikin 17 tunnin lentojen jälkeen. 

  • Lentokentälle 3 tuntia ennen lentoa. Pissata koira ennen lentokentälle lähtöä, sillä Helsinki-Vantaalla ei löydy aluetta minne vuffen voisi pissalle viedä. Tosin meidän aamulennolla ei ollut ketään ottamassa meitä vastaan ja 2,5h olisi riittänyt ihan hyvin. Kolme tuntia nyt kuitenkin siksi, että ehtivät hoitaa koiran paperit kuntoon, punnita lentohäkin ja koiran ja sinä ehdit käydä maksamassa koiran lentotariffin. Maksu hoidetaan lentoyhtiön luukulle.



  • Koiralle ei ruokaa 4 tuntia ennen lentoa. Siltä varalta, että haukku voi pahoin on kaikille mukavinta, ettei vatsalaukussa ole kokonaista ateriaa ylös yökittävänä. Koira kestää kyllä paastoa tarvittaessa yli 24 tuntia, kunhan vettä on tarjolla, joten ruuan kanssa ei tarvitse höntyillä.



  • Ei missään nimessä rauhoittavia lääkkeitä. Milka on perusluonteeltaan neuroottinen ja selvisi lennosta erinomaisesti ilman poppakonsteja. Toki jos omistajaa feromonisuihkeen hankkiminen rauhoittaa, niin saa sen toki ostaa. Pantaa tai sumutinta ei häkissä saa olla. Rauhoittavaa lääkitystä taas ei saa antaa, sillä koiran lämmönsäätely heikentyy,sydämen lyöntitiheys laskee ja koira saattaa vajota koomaan tai kuolla.



  • Lentohäkissä koiralla ei saa olla pantaa eikä hihnaa. Minulla ei ollut myöskään niitä nippusiteitä, joten näitä ei voinut kenneliin kiinnittää, joten kuljetin pannan ja hihnan mukanani. En todellakaan tiedä miten olisivat pärjänneet, jos koiraa olisi tarvinnut ottaa ulos kennelistä lennon aikana.



  • Koiran sijaintia saa kysyä aina. Henkilökunnan työhön kuuluu asiakaspalvelu ja jos asiakas vaatii saada tietää lemmikkinsä olinpaikan, henkilökunnan tehtävä on ottaa siitä selvää. Maksavana asiakkaana saat vaatia. Lentoyhtiöiltä saa myös kysellä ja varmistaa asioita milloin vain.
Missä koira on lennon jälkeen? Mikäli lentojen välillä on välilaskuja, kannattaa varmistaa, siirtyykö koira automaattisesti jatkolennolle vai joudutko itse hakemaan karvakuonon ja viemään sen tullin läpi. Pääsääntöisesti EU:n sisällä eläimet siirtyvät jatkolennoilleen normaalisti, ja vasta rajoja ylittäessä joudut viemään eläimen tullin kautta. Jos sinulla on jatkolentoja vielä rajanylityksen jälkeen, varaa riittävästi vaihtoaikaa! Lentokentillä on yleensä ylisuurille ja erikoismatkatavaroille oma paikkansa, pääsääntöisesti jossain peränurkassa. Kysy, jos et tiedä! Kentillä on yleensä myös pissatusalue lemmikkejä varten, mikäli et heti pääse jatkamaan matkaa jonnekkin, jossa koira pääsee tarpeilleen. Tutustu lentokenttäkarttoihin etukäteen, niin tiedät mistä etsiä!

Thursday, October 1, 2015

Karvasta kahvia


Pettymys maistuu pahalta. Olemme juuri kokoamassa Adjustment of Status-pakettia (myöhemmin AOS), jolla saan green cardin, työluvan ja tuikitärkeän matkustusluvan. Ilman matkustuslupaa en voi poistua maasta ilman, että oleskelulupahakemus raukeaa. Luvan saamiseen menee 2-3 kuukautta, ja tarkoitus oli laittaa hakemuspaketti tänään postiin, jolloin olisi edes pieni toivo siitä, että matkustuslupa ehtisi ennen joulua.

Paitsi, että meiltä puuttuu yksi veropaperi vuodelta 2013. Sitä ei ole olemassakaan, sillä Julia oli tuon vuoden tyystin työtön opiskelija, eikä näin ollen maksanut veroja tai saanut verotodistusta. Harmi vaan, että nyt tämä täytyisi myös kirjallisesti todistaa. Kirjallisen todistuksen saamiseen menee 10 työpäivää, eli 2 viikkoa. Ja kaikki luonnollisesti etanapostissa. Kuinkas muutenkaan.


Alkaa näyttää todella todennäköiseltä, etten tule saamaan matkustuslupaa ajoissa enkä näinollen voi matkustaa jouluksi kotiin (tämä maa kun ei vielä oikein kodilta tunnu). Joudun perumaan paluulentoni ja maksamaan siitä peruutusmaksun, sillä en ostanut muutos- tai perumisturvattua lippua.

Eniten kuitenkin kirvelee se, etten pääse jouluksi kotiin. Minulle on aivan sama saanko matkustusluvan tammikuuksi, tai huhtikuuksi tai ensi vuoden marraskuuksi. Joulu ei ole tammikuussa, huhtikuussa eikä marraskuussa. Joulu on lempiaikaani talvesta, jouluaattona meillä on ollut tapana nähdä sekalaisella kokoonpanolla sukulaisia, enkä suurin surminkaan haluaisi olla joukosta poissa.

Tirautin kyyneleen aamukahviin, niin pettynyt olin.