Tuesday, November 29, 2016

Minulta menee hermo

Kuulkaas blogini lukijat. Minulta oikeasti palaa pelihousut. Vai ratkeaa? Ainakin revin ne ihan justiinsa.

Mainitsinkin, etten ole kirjoittanut meidän Green Card (eli AOS) prosessista siinä toivossa, että radiohiljaisuus takaisi ongelmattoman haun. No ei tietenkään onnistunut, paha karma seuraa kyllä varmasti jos koko prosessia edes vahingossa ajattelee. Viime postauksessa kerroin, että uusin työ- ja matkustuslupaa ja samalla viskoin USCISia kirjeillä ja kongressiedustajilla.

Kongressiedustaja sai sen verran kaiveltua, että sieltä soitettiin kertoakseen minulle, että hakemus on Floridassa. Yleensä hakemukset käsitellään lähimmässä USCISin toimistossa, joten sinänsä hakemuksen hengailu nimenomaan Floridassa eli täysin toisella puolella mannerta oli vähän erikoista. He sitten kyselivät sieltä Floridan toimistosta, että mikä maksaa.

Floridan toimistosta minulle lähetettiin sitten viisumi-maahanmuutto-byrokratiaprosessin ensimmäinen Request For Evidence (RFE), sillä maahanmuuttoviraston vetkuillessa koko vuoden minun terveystarkastukseni on umpeutunut. Tämä on vuoden 2014 muutos, johon minä en hakijana voi mitenkään vaikuttaa. On yhdentekevää, että hakemus on jätetty ennen terveystarkastuksen vanhentumista ja on yhdentekevää, että terveystarkastus vanhentuu USCISin hidastelun takia. Omasta pussista siis lääkärille teettämään uutta tarkistusta.

Lääkäri löytyi naapurikaupungista, sinne sai ajan heti maanantaille (soitin perjantai-iltapäivänä). Valitettavasti TB-ihotesti on otettava ja se tarkistetaan kahden päivän kuluttua. Keskiviikkona kävin näyttämässä kättä, ei tuberkuloosia. Labratulokset eivät olleet vielä tulleet-- suureksi ärsytyksekseni ne tosin saapuivat kahden tunnin kuluttua, mutta klinikka sulkeutui ennenkuin olisin ehtinyt niitä hakemaan. Hain paperit seuraavana päivänä eli torstaina.

Yhtä influenssarokotetta rikkaampana ja $165 dollaria köyhempänä lähetin vastauksen kirjalliseen todistepyyntöön torstaina ja USCISille se postin mukaan toimitettiin perjantaina kello 11:45.

Koko tänä aikana hakemuksen status ei ole muuten sähköisessä järjestelmässä muuttunut miksikään, vaan siellä lukee edelleen, että sormenjälkimaksu on maksettu 2015. Sinne ei siis ole päivittynyt, että he ovat lähettäneet RFE:n. Näinpä en siis voi myöskään tietää, ovatko he mahdollisesti vastaanottaneet lähettämäni terveystarkastuspaperit. Soitin kongressiedustajalle uudestaan. Kuulemma ei voida kuin odottaa 90 päivää, ennenkuin sieltä voi kysellä missä mennään. Aion soittaa sinne takaisin heti tammikuun alussa jos mitään ei ole tapahtunut siihen mennessä. Jos USCIS jostain syystä ei ole saanut RFE vastinettaan, en todellakaan anna vastausajan mennä umpeen vaan lähetän uuden. Sillä jos vastinetta ei ole lähetetty ajoissa, koko oleskelulupahakemus hylätään, eikä sitä voida avata uudestaan vaan prosessi on aloitettava kaikkine maksuineen alusta.

Tällä hetkellä kyttään kärppänä niin sähköisen järjestelmän päivityksiä, kuin postilaatikkoa mahdollisen maahanmuuttoviraston kirjeen toivossa. En halua edes ajatella miten paljon enemmän tämä prosessi voi hankaloitua.

Wednesday, November 9, 2016

Pussy Grabbed

Minulla on kaikenlaisia sanoja sanottavana Yhdysvaltojen presidenttivaaleista, olen rehellisesti sanoen todella pettynyt tulokseen. En vähiten siksi, että vähemmistön edustajana tulos vaikuttaa lähes varmasti minun olemiseeni ja elämiseeni Yhdysvalloissa, mutta myös siksi, että tiedän tuloksen tulevan vaikuttamaan negatiivisesti yhteiskunnan kannattimissa heikoimmin riippuviin ihmisiin. Mielestäni heidän elämänsä on tarpeeksi vaikeaa ilman liittovaltion noitavainoa. Vaimoparka on täysin hajalla, hänen klinikkansa asiakaskunta on juurikin näitä vähävaraisia valtion tukipalveluja tarvitsevia (pääsääntöisesti värillisiä) perheitä, joihin tuleva poliittinen kylmyys tulee puremaan ensimmäisten joukossa. Mitä tekevät nämä erityislasten vanhemmat, kun he putoavat yhteiskunnan tukiverkosta pois?

Kirjoitin aiemmin Yhdysvaltojen machokulttuurista ja naisvihamielisyydestä, sekä kokemastamme syrjinnästä niinkin progressiivisessa ja liberaalissa osavaltiossa kuin Kalifornia. Vaalitulos ehdottomasti vahvistaa käsitystäni Yhdysvaltojen misogynistisestä, seksistisestä ja rasistisesta kulttuurista. Kuinka vähemmistöjen edustajien elämä vaikeutuu esimerkiksi etelävaltioissa, joissa heitä kohtasi väkivallanuhka jo ennen arvokonservatiivista liittovaltiota? Entä nyt, kun arvot kovenevat vallan ylimmillä portailla?

Itse joudun odottamaan kuinka käy maahanmuuttoprosessini, sillä en nauti liittovaltion tarjoamaan oikeudellista turvaa mikäli Windsor vs USA kaadetaan ylimmässä tuomioistuimessa. Silloin avioliitto-oikeus liittovaltion tasalla evätään samansukupuolisilta pareilta, enkä minä voi hakea oleskelulupaa (Green Cardia) perheperustein, sillä minun avioliittoni vaimoni kanssa ei ole liittovaltion tasolla enää validi. Silloin minusta tulee laiton maahanmuuttaja, joista media niin paljon kouhkaa. Silloin minut siirretään häädettävien listalle. Vain siksi, että minulla on vaimo, ei aviomiestä.

Toki tätä voi pitää pirujen maalailuna seinille, sillä vaikka homovastainen kampanja oli toki Trumpin ja etenkin Pencen asialistalla, se ei ole äänestäjien prioriteettilistan kärjessä ja siten sopiikin toivoa, ettei Trump ja ylin tuomioistuin ainakaan heti ensimmäisenä käy Windsor vs USA:n kimppuun ja homoja kepittämään.

Pettynyt. Olen niin pettynyt.

Tuesday, October 18, 2016

Kortit ovat vihreämpiä aidan toisella puolella

Vai pitäisikö sanoa muurin? Nasevat politiikkaviittaukset nyt kuitenkin sikseen.

En ole kirjoittanut meidän Green Card prosessista, koska olen salaa toivonut, että kirjoittamatta jättäminen vauhdittaisi prosessia. Aiheesta kirjoittaminen taas varmasti toisi harmeja. Vähän niinkuin jos joku toteaa muuten paskasta päivästä, että ei varmaan voi enää mennä pahemmaksi, niin aivan varmasti menee. Nyt päätin kuitenkin kirjoittaa.

Vietämme nimittäin taas vuosipäivää. On kulunut tasan vuosi siitä, kun hain Green Cardia. Oletin naiivisti, että olisin jo oleskelulupani saanut tähän mennessä, joten en kiinnittänyt mitään huomiota työ- ja matkustuslupakorttieni erääntymispäivään. Se on joulukuussa, ja kortti kuulemma tulisi uusia 4kk ennen erääntymispäivää. No, eihän tässä mitään, vähän soijaa pukkaa, mutta alan taas kasata inhottavia paperihommia.

Kasaan hakemuspaketit USCISin ohjeiden mukaan. Ainakin luulen kasaavani. Ohjeet ovat vähän epäselvät useammankin kohdan osalta ja lopulta lisään sekaan vähän niitä ja näitä liitteitä. Lopulta kutakuinkin näin:
¨
Kansilehti
G-1145 elektroninen ilmoituslomake
I-765 työlupahakemus
2 värillistä passikuvaa (5x5)
Kuitti aiemmin hyväksytystä I-765 hakemuksesta
Kuitti maksetusta ja vastaanotetusta I-485 oleskelulupahakemuksesta
Kopio lupakortin uusimiseen tarkoitetusta viivakoodista
Kopio lupakortin etu- ja takapuolesta
Kopio I-485 lupahakemuksen statuksen selvityspyynnöstä, josta käy ilmi hakemuksen käsittelyn viivästyminen

Kansilehti
G-1145 elektroninen ilmoituslomake
I-131 matkustuslupahakemus
2 värillistä passikuvaa (5x5)
Kuitti maksetusta ja vastaanotetusta I-485 oleskelulupahakemuksesta
Kuitti aiemmin vastaanotetusta I-131 hakemuksesta (ei listattu missään tarpeelliseksi)
Kopio lupakortin etu- ja takapuolesta (ei listattu missään tarpeelliseksi)
Kopio lupakortin uusimiseen tarkoitetusta viivakoodista (siinä toivossa, että myöntävät minulle uudelleen kombo-kortin, eivätkä työ- ja matkustuslupaa erikseen)
Kopio I-485 lupahakemuksen statuksen selvityspyynnöstä, jossa käy ilmi hakemuksen käsittelyn viivästyminen

Samaan syssyyn aloin suivaantua koko USCISin touhuun, sillä en ole saanut sieltä mitään ilmoitusta sen jälkeen, kun kävin antamassa sormenjäljet 17.11.2015 ja "normaali" käsittelyaika näille hakemuksille on 9 kuukautta. Heinäkuussa soitin USCISiin, josta lupasivat tutkia asiaa (ns. Service Request), jonka tuloksena oli yllämainittu kirjelmä, jossa ilmoitettiin kylmästi käsittelyn viivästyvän heistä riippumattomista syistä. Niinpä päätin laittaa hakemuksen perään jonkun, jolla on enemmän kokemusta ja vipuvoimaa. Lähetin kirjeen lupa-asiakirjoineen ja todisteineen kongressiedustajallemme ja toivon, että sieltä otetaan piakkoin yhteyttä. USCIS on nimittäin velvoitettu vastaamaan kongressiedustajien kyselyihin ja minä todellakin haluan tietää hakemukseni tämänhetkisen statuksen (eli missä hakemus on, missä vaiheessa se on, mitä tapahtuu seuraavaksi) sekä mikä maksaa (miksei mitään ole tapahtunut lähes vuoteen).

Toivotuimpana tuloksena tietenkin olisi, että hakemus sysäytyisi liikkeelle ja se hyväksyttäisiin pian. Kuitenkin hieman todennäköisiä lopputulemia on, että hakemuksesta löytyy joku vika, josta saan RFE:n (lisätodistepyyntö), joka kaikkein todennäköisimmin koskee lääkärintarkastusta, joka on kaikkein kallein uusittava. Jos hyvin käy, hakemus pyörähtää haastatteluajanvaraukseen, joka vie joko enemmän tai vähemmän aikaa, mutta ainakin hakemus liikkuisi taas. Pahimmassa tapauksessa hakemukselle ei edelleenkään tapahdu mitään.

Sisua tähän prosessiin tarvitaan kyllä niin maan perkeleesti. Yritän olla katkeroitumatta, kun muut tuntuvat porhaltavan prosessin läpi puolessa vuodessa ja minä se vaan kitkutan paikoillani.

Friday, October 14, 2016

Ihan homona

Yhteiskunnan viholliset

Tämä äänestyskausi täällä Yhdysvalloissa on sellaista sirkusta, että oksat pois. Onneksi (?) meidät sukupuoleltamme ja suuntautumiseltamme moninaiset on jätetty tällä kertaa pitkälti debaattien ulkopuolelle ja lokaa tippuu lähinnä Meksikosta laittomasti tulleiden niskaan (toivottavasti tämä piina loppuu pian). Mutta koska tämä vaalikausi kuitenkin voi vaikuttaa minun elämääni naiskumppanin kautta, niin ajattelin avata vähän millaista on ollut elellä Los Angelesissa ihan homona.
Mainittakoon, että Yhdysvallat on minusta muutenkin naisvihamielinen maa asua noin ylipäänsä.

1. Huutelu.
Ihmiset ihan aikuisten oikeasti kiinnittävät huomiota naispariin ja kokevat täysin hyväksyttäväksi kommentoida itselleen sopivalla tavalla julkisesti ja kovaan ääneen. Tämä koskee sekä positiivista kommentointia, kuten söpöttelyä, sekä negatiivista, kuten huorittelua ja raamatulla paukuttamista. Kommentointi on pitkälti viikoittainen ilmiö, yleensä viikkoon siis mahtuu ainakin yksi tyystin provosoimaton huutelija.

Miehet tuntuvat kokevan pakottavampaa tarvetta huomioida kädestäpitämiset tai selkeästi ystävyyssuhteesta poikkeavat läheisyydet verbaalisesti. Hyvin yleinen tapa täällä kommentoida toisten olemista on huutaa mielipiteensä ohikiitävästä autosta, jolloin sanavalmis bissekään ei ehdi huutaa mitään näppärää takaisin. Puskista huutelijalle vastasin sentään, että hänen käytöksensä on töykeää. Vastaukseksi sain loukkaantuneen "Fuck you!":n.

Pääsääntöisesti olemme joko englanniksi tai espanjaksi huoria, joskus vitun narttuja. Ihan siis kävellessämme esimerkiksi autolle tavaratalon parkkipaikalla.

2. Tuijotus, vilkuilu ja suoranainen mulkoilu.
Suomessa sitä tottuu niin hyvälle, sillä ihmiset tyypillisesti välttävät minkäänlaista katseiden osumista muihin elollisiin olentoihin ja samansukupuoliset parit jätetään lyhyttä (vahingossa tapahtuvaa) vilkaisua lukuunottamatta huomiotta. Täällä meilläpäin avoimesti tuijottaminen, jopa osoittelu, on ihan kosheria. Tuijottaminen tuntuu taas olevan naisille ominaisempi tapa, he myös ilmehtivät oman henkilökohtaisen mielipiteensä pohjalta viestiäkseen (pääsääntöisesti negatiivisia) tuntemuksiaan tuijotuksen lomassa.

Naisilla on myös tapana napauttaa kanssatoveriaan (yleensä mies) olkapäälle ja osoittaa. Tämä on minusta henkilökohtaisesti kaikilta yli 5-vuotiailta epäkohteliasta käytöstä.

3. Systemaattinen syrjintä.
Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ei suostu kutsumaan vaimoani vaimoksi tai kumppaniksi. Hän on aina joko kämppikseni tai ystäväni, mutta ei lukuisista korjausyrityksistä huolimatta koskaan taivu vaimokseni. Hetero-oletus elää vahvasti ja voi niin hyvin, että sillä voi myös jyrätä homouden tietoisesti. Tämä on ehkä meidän elävästä elämästä se jyrkin esimerkki systemaattisesta syrjinnästä, tahatonta hetero-oletusta sattuu toki usein, mutta se on tyypillistä kaikkialla ja pääsääntöisesti sitä ei ole tarkoitettu loukkaamaan.
Meiltä kysytään luonnollisesti poikaystävästä tai aviomiehestä, olemme tottuneet ujuttamaan oikean sukupuolipronominin keskusteluun ilman sen suurempia selittelyjä. Joskus korjausliikkeen joutuu tekemään useaan kertaan, jolloin syntyy jo epäilys tahallisesta kieltämisestä.

Kuten Suomessakin, myös täällä väitellään kiivaasti ja kärkkäästi ihmisoikeuksista ja siitä, kenelle ne nyt ylipäänsä edes kuuluu. Odotamme mielenkiinnolla, kenet nimitetään korkeimpaan oikeuteen ja käykö kauhuskenaariossa niin, että meidän samansukupuolisten avioliitot mitätöidään korkeimman oikeuden määräyksellä. Näin on nimittäin käynyt ennenkin.

 Äh, homoja!

4. Hei, täällä on ihminen välissä!
Jokaisen henkilökohtainen kokemus on luonnollisesti äärimmäisen subjektiivinen, eikä sinänsä pysty kertomaan kovin laaja-alaisesti todellisuudesta. Minun oli paljon helpompaa olla homona Suomessa, jopa Joensuun kaltaisessa "pikkukaupungissa", jossa sain olla aina täysin rauhassa muiden tuijotukselta ja huuteluilta. Omalla kohdallani homous otettiin yleensä vastaan neutraalisti ja asiaa käsitellään faktapohjaisena, ei tunteellisena ilmiönä. En kokenut tarpeelliseksi varmistaa, että palveleehan yritys X myös homoseksuaaleja, enkä pelännyt potkuja töistä seksuaalisen suuntautumisen takia (se on nimittäin Suomessa laitonta, täällä ei).

Henkilökohtaiselta mututuntumalta väittäisin, että ainakin meidän kaupunginosassa Los Angelesissa homoseksuaalisuus on edelleen eriytetty toiseudeksi. Meillä on sinänsä ollut tuuria, sillä vuokranantajamme on työskennellyt pitkään LGBTQ-järjestön parissa ja on myötämielinen meitä kohtaan. Aina näin ei käy. Lähikaupassa meihin suhtaudutaan suopeasti, aina näin ei käy. Kampaaja ei laittanut saksia taskuun, kun kävi ilmi, että olemme naimisissa naisen kanssa. Aina näin ei käy.

Toiset kaupungit Losissa ovat liberaalimpeja kuin toiset ja ihmisten välillä on onneksi paljon eroja, joten edes täällä periferiassa ei tarvitse tyytyä osaansa yhteiskunnan syrjittynä poloisena. Tapaamme onneksi pääsääntöisesti täysin normaaleja ja kiihkottomia ihmisiä, joille sukupuolten ja suuntautumisien moninaisuus ei ole ongelma, eikä edes mikään ihmettelyn aihe.

Tällä vaalikaudella on minusta hyvin monet ihmisryhmät epäinhimillistetty ja eriytetty toisiksi. Ihmisistä tulee "ne". Silloin unohtuu, että me ollaan kaikki "me".


Tl;dr: Suomessa sain olla ihan homona ihan rauhassa. Täällä seksuaaliseen suuntautumiseen tartutaan herkästi joko kommentoiden tai elehtien. Suoraa väkivallanuhkaa tai vakavaa syrjintää emme ole kokeneet kummassakaan maassa ja vaikka huutelu onkin inhottavaa, ei haukku järin syvää haavaa tee.

Se kertoo enemmän huutelijoista kuin meistä.

Thursday, September 22, 2016

Ajokortti-trilogian viimeinen osa

Saatuani kirjallisen ajokokeen kunnialla suoritettua pitikin sitten tarttua härkää sarvista ja varata aika ajokokeeseen. Päätin, että en enää matkusta puolen tunnin päähän Whittieriin, vaan varasin ajan paikalliseen West Covinan DMV:hen. Sitten "unohdin" koko asian, eli pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta ajokoetta. Minulla on tapana hermoilla todella paljon, jos tiedän, että minua testataan.

Ajokokeen päivänä hajoilin koko aamupäivän, sillä minua jännitti. Aika monet suomalaiset ovat valittaneet, etteivät läpäise koetta ensimmäisellä kerralla ja kuinka DMV:n tarkistajat kiusaavat maahanmuuttajia. Minunhan piti tämä ajokoe suorittaa jo vuosi sitten, se oli ekana hoidettavien asioiden listalla. Minua myöskin nolotti, sillä anoppi oli sanonut jo vuosi sitten, että tämä kannattaa tehdä heti. Niinpä minä nohevana miniänä soitan vuoden kuluttua, että nyt olen menossa ajokokeeseen ja tarvitsen esiliinan itselleni. Pisteet kotiin. Onneksi anoppi ei maininnut asian viivästymisesti ja yritti lohduttaa, että ajan paremmin kuin tyttärensä eikä häntä pelota minun kyydissä ollenkaan. Ystävällisesti valehdeltu!

DMV on tunnetusti hitaanlainen laitos, joten vaikka aikani oli varattu kello 15:20, olin paikalla 15:05, ajokokeeseen pääsin jotain kello 16:15 aikoihin. Luojan kiitos anoppi ehti neuvoa minulle käsimerkit, sillä niitä en enää muistanut. Niinpä nohevana esittelin vilkun toimintaa ja osoitin mistä namikasta menee valot ja mistä hätävilkut ja sitten meinasi mennä sormi suuhun ja hikikarpalot kihosivat ohimoille.

- And then the defroster (näin kuulin)?
- Pardon?
- The defogger.
- ... I don't know what that is. Do cars even have that? What does it do?

Kyseessä oli siis etutuulilasin lämmitin/puhallin. Tästä ei onneksi merkattu virhettä, koska tiesin kyllä missä se on kunhan ensin sain selvää, että mistä on kysymys. Sitten piti lähteä ajamaan. Ajoin yltiövarovaisesti ja tästä minulle merkattiinkin pari virhettä (driving too slow), sen lisäksi että unohdin pyöritellä päätä aina kaikkia peilejä tarkistaessani, joten minulle merkattiin peräti kahdeksan virhettä (not checking traffic). Loppujen lopuksi selvitin kokeen kahdellatoista virheellä, kun 15 saa olla. Kiitos pelsepuuppi tästä!

Itse koe ei ollut erityisen vaikea, ajelimme pääsääntöisesti residential alueilla, enkä joutunut esittelemään kolmen pisteen käännöstä tai taskuparkkia. Peruuttaessa ilmeisesti tein jotain väärin, en tosin ymmärrä mitä. Vaikka tarkastaja ensin väitti, ettei aio puhua kokeen aikana, hän alkoi kuitenkin jutustella hyvin pian niitä näitä. Kyseli Suomesta, ja vaimosta ja mitä itse teen täällä Yhdysvalloissa. Hän kertoili omasta Ebay-sivubisneksestään ja miten aikoo jäädä 12 vuoden päästä eläkkeelle, juttelimme vähän työllistymisestä ja vitsailin siitä miten olen kauhea pelkääjänpaikan kakkoskuski (valitan aina vaimolle liian ärhäköistä kaistanvaihdoista).

Sain nuhteet varovaisesta ajotyylistä, sillä hitaasti ja varovaisesti ajaminen voi johtaa paikallisen väestön rattiraivoon ja se voi olla minulle itselleni jopa hengenvaarallista (tyypillistä amerikkalaista retoriikkaa). Yritin selittää miksi hidastin koulualueella (lapsia ei ollut välittömästi näkyvissä, mutta koulun edessä oli paljon autoja parkissa, joten minun logiikallani lapsia olisi ihan hyvin voinut olla syöksymässä tielle yllättäen). Tämä kelpasi selitykseksi, mutta sanoin silti harjoittelevani itevarmempaa ajotyyliä. En kertonut, että toinen syy miksen kiihdyttänyt nopeasti liikenteen tahtiin oli se, että säikähdin eteen kurvannutta poliisiautoa, koska poliisiauto = välitön stressireaktio teenköhän jotain laitonta nyt tulee sakot apua auttakaa.
Vielä tiskin kautta hakemaan väliaikainen ajokortti ja soronoo, se oli siinä.

Juhlistimme tilaisuutta hampurilaisilla The Habitissa ja kakuilla 85C Bakerysta.

Tuesday, September 20, 2016

Ajokortilla sittenkin parempi

Krediitti Disney

Tie tosiaan nousi vastaan kun piti ilmoittautua webbikurssille, mutta kurssille ilmoittautuakseen oli oltava hallussa Kalifornian ajokortti. Eipä siinä auttanut nokan tuhinat, vaan korttia lähdettiin hakemaan.

DMV Whittier, ensimmäinen näytös.
Varasin ajan kirjalliseen kokeeseen, valmistauduin huolellisesti DMV:n testikokeiden ja netissä luettavissa olevan oppaan avulla ja olin omasta mielestäni ihan iskukunnossa kun kirjalliseen kokeen päivä saapui. Ajelin puolen tunnin päähän Whittieriin, sillä se sai paremmat arvostelut kuin 10 minuutin päässä oleva West Covinan paikallistoimisto.

Paperit tiskiin. Minua auttaa ystävällinen nuori naishenkilö. Hän kyselee Proof of Residencen perään. Ai minkä? Nettisivuille ei ole päivitetty heinäkuun alussa voimaantullutta säännöstä, joka vaatii kaikilta uuden ajokortin hakijoilta todistusaineistoa osavaltiossa asumisesta. Nainen on tosi pahoillaan, hän tietää, että nettisivuilta tätä tietoa ei ole saatavissa ja ymmärtää, että tämä tulee ihan oikeasti uutisena minulle. Hän lupaa säilyttää tämänpäiväisen koeaikana, voin tulla takaisin papereiden kanssa ja he ottavat minut kokeeseen.

DMV Whittier, toinen näytös.
Ajan puoli tuntia kotiin ja kerään listan mukaisia dokumentteja. Kirjeitä valtiolta, avioliittotodistus, vuokrasopimus. Ajan puoli tuntia takaisin Whittierin DMV:hen, saan vuoronumeron ja käyn odottamaan. Palvelu on DMV:ksi kai aika jouhevaa, sillä odotan korkeintaan puoli tuntia, kunnes numeroni kutsutaan. Luukulla odottaa laitettu naishenkilö. Hän ottaa paperini vastaan. Tätä ei tarvita, saan avioliittotodistuksen takaisin. Tämä ei kelpaa, siinä on mustekynällä sutattu osoitteen päälle (kiitti vuokranantaja), olisiko muuta? No en ottanut neljää todistetta, kun pyydettiin kahta. Nainen voivottelee epäsympaattisesti ja toteaa, että onhan tämä harmillista, varaanko uuden ajan? Varaa vaan. Menen autooni istumaan, tirautan muutaman äkäisen kyyneleen. Ei voi olla totta. Miten voikin olla, että sahaan puoli päivää edestakaisin, enkä saa mitään aikaiseksi.

Sitten sisuunnun. Tarkastan hyväksyttyjen dokumenttien listan. Avioliittotodistus on siellä ihan selvästi listattuna, niinkuin on valtiolta saadut kirjeetkin. Marssin takaisin sisään ja kysyn, miksei todistukseni muka kelpaa. Ystävällinen nainen infossa ei ymmärrä miksei kelpaisi. Soitetaan pari puhelua. Jonon ohi luukulle. Uudella luukulla on Zootropoliksesta temmattu laiskiainen. No ei ole oikeasti, mutta työtahti kuitenkin täsmää. Hän kuitenkin hyväksyy dokumenttini ja paperini ja pääsen vihdoin kirjalliseen kokeeseen.

Ensin kuva. Siitä tulee useamman tunnin hikoilun ja stressituskan tuloksena aivan kauhea. Ihan sama. Kokeessa tulee yksi virhe. Varaan ajan ajokokeeseen, nyt siihen pahamaineiseen West Covinan DMV:hen (koska en perkules enää aja tämän takia Whittieriin). Siitä kerron seuraavassa julkaisussa. Stay tuned.

Thursday, September 15, 2016

Miksi kirjoitan niin harvoin?


Masennus on aiheena sellainen, mistä ei ole erityisen seksikästä blogata, eivätkä ihmiset välitä siitä lukea, koska se on niin pirun ankeaa ja harmaata. En tosin voi sanoa, että olisin masentunut. Minulla ei ole virallista diagnoosia, sillä en yksinkertaisesti suostu menemään lääkärille juttelemaan siitä, miten mikään ei tuo minulle kestävää tyytyväisyyden tunnetta ja miten päiväni kuluvat sohvannurkassa katatonisesti lojuen. Osittain minua ei huvita keskustella lääkärin kanssa siksi, että tiedän ihan hyvin miten tästä suosta pääsee ylös vain omalla työllä, ei täältä kukaan voi tulla ihmistä pois nostamaan. Toisekseen siksi, että en suurin surminkaan haluaisi Big Pharman asiakkaaksi napsimaan ahdistukseen ja masennukseen omia lääkkeitään, ja sitten lääkitsemään vielä niiden lääkkeiden sivuvaikutuksia lisälääkkeillä. Särky-, ehkäisy- ja allergialääke riittää juuri nyt, kiitos.

Ongelma ei ole niinkään siinä, ettei olisi mitään mistä kirjoittaa. Pyrimme tasaisesti tekemään ainakin kerran viikossa jotain vähän arjesta poikkeavaa hauskaa. Lenkkeilemme kukkuloilla, käymme elokuvissa tai ostoksilla (inhoan nykyään ostoksilla käymistä, johtunee kroonisesta työttömyydestäni ja siitä, että pankkitilini numero kutistuu tasaisen tappavaa tahtia), ulkona syömässä, tapaamassa ystäviä (Julian) tai sukulaisia (myös Julian). Käymme tapahtumissa ja farmer's marketeilla.

Ongelma on siinä, että pääsääntöisesti mikään ei tunnu miltään pitkällä aikatähtäimellä. Elokuvissa käyminen on toki miellyttävää siinä hetkessä, mutta apatia valtaa mielen verrattain nopeasti. Tapahtumat ovat jännittäviä juuri silloin, ei sen jälkeen. Minua väsyttää jatkuvasti. En jaksa nousta autoon ja ajaa kymmentä minuuttia kuntosalille. Ei huvita. Mieluummin makaan tässä. Ja samalla tiedostan, että mitä pidempään makaan tässä, sen vaikeammaksi minkään tekeminen tai tunteminen tulee.

Syyllisyydentunne vaivaa. Saako maahanmuuttaja ekspatriaatti edes olla masentunut? Suomesta on turha hakea sympatiaa, sillä perinteinen suomalainen lähestymistapa on, että "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, oma vika" ja juuri nyt ei ole resursseja torjua lällättäjiä. Saako silloin muka masentua, kun toteuttaa pitkäaikaista unelmaa oman elämänkumppanin kanssa asumisesta? Elämä on auvoista ja täynnä jännittäviä seikkailuja! Miten se sellainen muka masentaa? Ei kai loputon auringonpaiste ja helle voi masentaa? Räntäsade masentaa, ei aurinkoinen kesäsää vuoden ympäri!

Päivät ovat erilaisia ja täynnä uusia mahdollisuuksia oppia, tutustua, tutkia ja oivaltaa, mutta minun tunnetilani ovat tasaisen harmaata liisteripuuroa. Siksi minä kirjoitan niin harvoin. Koska minusta tuntuu tasaisen tappavasti ei yhtään miltään.

Thursday, September 1, 2016

Tylliunelmaa



Nyt ne tulee-- no, ne häät!



Viikko Suomessa huipentui vihkimiseen Taidemuseo Onnissa ja hääjuhlaamme Joensuun Teatteriravintolan lasiterassilla. Viikkoon mahtui kaikenlaista säätöä ja vääntöä, stressiäkin. Muunmuassa häiden aamuna olin niin hajalla ja stressaantunut, että totesin valokuvaajalle, etten välitä millaisia kuvia otetaan ja että häät ovat ihan turhanpäiväistä teatteria. Onnekseni voin kertoa, että tämä ajatus suli pois päivän mittaan, kunhan sain itse keskittyä lähinnä laittamaan itseni vihittävään kuntoon enkä enää ollut puhelinkeskuksena organisoimassa kymmenpäistä apulaisjoukkoa (joita ilman ei hääpäivästä olisi tullut taas yhtään mitään, kaikille mukanaollelleille enemmän ja vähemmän vapaaehtoisille niin iso kiitos, että housut ratkee).

Hiukset kestivät 10m/s puuskaisesta tuulesta huolimatta koko päivän, mikä oli itsessään aika hämmästyttävää. Kiitos Indin Piia.



Hääseremonia oli kerrankin sopivan lyhyt. Kaunis häämarssi soi jousikvartetin soittimista pakahduttavan juhlallisesti. Morsiustytöt ensin, sitten kaaso, toinen kaaso, tulee tauko sillä kolmas kaaso on heittäytynyt liukkaalla lattialla selälleen juuri ennen ovista astumista. Vien hautaani tämän näyn, kaikkia meitä naurattaa kamalasti kun kaason jalat ja kädet vispaavat ilmassa ja helmat liehuvat. Lopulta pääsemme kaikki sisään juhlasaliin. Itseräätälöity vihkikaava kesti vain 10 minuuttia osittain siksi, että kaavailtua laulunumeroa ei tullutkaan, sillä viimeinen kaaso oli liian tunnekuohun vallassa laulaakseen mitään. Isäni toimitti vihkijän virkaa, me viitoimme jatkamaan. Siirryimme seuraavaan ohjelmanumeroon, eli sormusten vaihtoon. Hetken hiljaisuus.
"Iskä nytkö?"
- Nytkö mitä?
"Saako suudella morsianta, sanotko you may kiss the bride?"
Isossa juhlasalissa on muuten ihan turhaa kuiskailla, kyllä kaikki kuulevat mitä siellä kaaren alla keskustellaan.
Vihkikaavaa kehuttiin jälkikäteen ihan meidän näköiseksi. Ai, vähän hajanaiseksi ja kaikinpuolin improvisoiduksi? No, kuvaavahan se on!



Yritämme poistua hevoskyydillä vihkimisen jälkeen. Missä kaasot on? Missä isä? Minun laukkuni on hävinnyt, enkä ole vielä maksanut tilavuokraa (se onneksi hoitui sitten myöhemmin), tietääkö kukaan miten vieraat ohjataan juhlapaikalle? No, me lähdetään joka tapauksessa. Hevoskyyti vie meidät läpi Joensuun rumimpien korttelien kohti satamaa. Kadulla muutamat tallaajat pällistelevät, hymy irtoaa tasan yhdeltä. Ehkä auto olisi ollut parempi vaihtoehto. Onneksi hevosen kavioiden kopina on rentouttavaa, ei sada ja on niin lämmintä, että vilttiä ei tarvita (ei sitä nimittäin ole kyydissä). Otamme muutaman kuvan hevosen kanssa, hevoselle maistuisi minun tyllipukuni. Hyvä polle!



Itse juhlallisuudet sujuvat vain muutamalla hikkauksella, aikataulu venyy sillä vieraat viihtyvät hyvin keskenään ja meidän valokuvaus meinaa unohtua kokonaan. Teatteriravintolan tarjoilut ovat erinomaiset ja palvelu todella ystävällistä ja asiantuntevaa sekä suomeksi, että englanniksi. Vieraamme olivat todella otettuja siitä, että erityisruokavaliot oli otettu huomioon. Mekkoni käy kireäksi alkupalapöydän jälkeen, mutta koitan väkisin syödä kaikkea. Liian hyvää hukkaanheitettäväksi!



Ehdottomaksi kohokohdaksi on muuten nostettava Polaroid-vieraskirja. Vierailla tuntui olevan todella hauskaa Instax-kameroiden kanssa ja filmikin käytettiin viimeiseen kuvaan saakka. Meistä on ollut todella hauskaa katsella kaikkien polaroid-kuvia kirjasta ja onneksemme myös saimme huomata, että kaikista vieraista on kuva kirjassa. Suosittelen tätä lämpimästi! Kyseessä ei ole maksettu mainos, mutta ps Fujifilm, meitä saa sponsoroida lisäfilmillä, vink vink.

Illanmittaan saamme kvartetilta tunnelmamusiikkia, ystäväni esiintyy kvartetin seurana huilulla ja saksofonilla (aivan ihanaa!) ja me joudumme nolosti heilumaan kaikkien eteen, sillä kumpikaan meistä ei osaa tanssia, ja en ehtinyt pyytää kaasoilta apua mekon helman nostamiseen. Yllätysmomenttina molempien morsianten ryöstö, omansa sai takaisin lausumalla suomenkielisiä sanoja, kuten perinteikäs ÄIMÄNKÄKENÄ, ja kääntämällä niitä englanniksi "Lentokonesuihkuturbiiniapumekaanikkoaliupseerioppilas" ei halunnut kääntyä, kilautin vieraspöytään apuja ja nolasin itseni kääntäjäystävieni edessä. Onneksi heltyivät, ja saimme toisemme takaisin.


Juhlat sujuivat mielestäni hyvässä ja lämpimässä hengessä, jopa iäkkäät isovanhempani viihtyivät iltamyöhään asti ja lopulta vietimme kello 22-24 välisen ajan hyvästellen hitaasti poistuvia vieraitamme. Oli mukavaa saada lohkaistua rauhoitettu hetki kaikkien hyvästelyyn ja sanojen vaihtoon, sillä itse juhlan aikana tuntui pääsääntöisesti siltä, että kenellekkään ei ehdi puhua mitään. Lahjapöytä oli jo korjattu kasaan ehtiessämme sen luoksen, joten kortit ja lahjat olivat jo aika sekaisin. Kiitämme siis tasapuolisesti kaikki ihanista ja ajatuksella annetuista lahjoista näin julkisesti.

Kello oli 2.00 kun olimme purkaneet itsemme mekoista ja hiuksista ja käyneet pikaisessa suihkussa.
Hyvä olo. Vaikka päivä ei ollut täydellinen, ja aika harvoin häät varmaan ovat, niin kyllä meillä oli ihan kymppiolo. Meidän näköiset, hieman sekalaiset, hyvät juhlat.

 Kiitos kaikille mukanaolleille. Kaikkein tärkeintä oli nähdä, kuinka paljon meidän ympärillä on ihania rakkaita ihmisiä, joille me ollaan tärkeitä just tämmöisinä, sekalaisina, hassuina, niinkuin me ollaan.

Pus.

Disclaimer: Postauksessa on käytetty pääsääntöisesti vieraiden ottamia kuvia, sillä emme ole saaneet ammattikuvia vielä ja kumpikaan meistä ei koskenutkaan puhelimeen tai kameraan koko päivänä.

Wednesday, August 3, 2016

Käänteinen Suomi

ja aurinko helottaa joka päivä, niinkuin kuuluukin

Täällä on jo ties monetta viikkoa putkeen liian kuuma. Elohopea tapailee välillä +40 astetta, pääsääntöisesti yli +35, ja viileimpinäkin päivinä yli +30 astetta. Suomessa aina sanotaan, että ei saisi valittaa ja ei lämmin luita riko. Ei varmaan, mutta minä en ole ulkoillut viikkokausiin muuta kuin lyhyehkön n. 3 kilometrin lenkin iltaisin. Silloinkin saa varoa, sillä meidän alueella on viime aikoina tapahtunut kaappauksia ja väkivaltarikoksia. Meitä on onneksi aina kaksi plus koira, joten ihan kaikkein arkajalkaisimmat vihulaiset tuskin tunkevat iholle.

Suomessa on talvisin monesti liian kylmää tai tuulista ulkoilla talvisin. Nyt koen sitten senkin, että talvi onkin kääntynyt minun kesäkseni. Odotan innolla marraskuun lempeän helteisiä päiviä ja joulu- tammikuun sateita. Sataisipa joskus! Olisipa pilvistä joskus! Pääsisinpä ulos ja saisinpa jättää ilmastoinnin pois päältä! Sääthän on tyypillisesti pukeutumiskysymyksiä, mutta on kuulemma lainvastaista kulkea tuolla ulkona alasti. Siispä minä odotan. Suomessa odotan kesää ja täällä odotan talvea.



Ei ole tullut pahemmin kirjoiteltua. Elämme pääasiassa tasaisen tappavaa arkea. Patiolla kasvavat kaksi tomaattipuskaa ja yritämme opiskella, kuinka kurkku saadaan kukkimaan myös tyttökukkia. Läpäisin ajokokeen kirjallisen osan vain yhdellä virheellä (olisin antanut liikaa sakkoja, kun kysymyksessä vain turvavyötön matkustaja saa sakon) ja nyt pitäisi varata aika ajokokeeseen. Jostain syystä ajokoe hermostuttaa minua valtavasti, vaikka olen ajanut autoa kolme vuotta ja ajellut täälläkin jo jonkin verran. Täällä paikallisten ajotyyli on aika rentoa ja liikennesäännöt pätevät lähinnä silloin, kun poliisi sattuu olemaan paikalla. Niinpä minua vähän hermostuttaa, että jos ajankin turhan letkeästi ajokokeessa. Ehkä liian lähellä edellä ajavaa autoa, tai jarrutan liian tiukasti stop-merkille. Entä jos joudun käymään ajokokeessa monta kertaa? Noloa!

Töitä ei löydy ei kuulu. Valmistuin maisteriksi heinäkuun alussa, ja toivoin papereista olevan jotain iloa hakiessani hallinnolliseksi assariksi tai koordinaattoriksi. Yhden haastattelun sain. Se kaatui siihen, että työ olikin viikonlopputyötä (asiasta ei mainittu ilmoituksessa) ja tästä häkeltyneenä en osannut olla amerikkalaiseen malliin innoissani. Työhön palkattiin joku muu. Konsulin alaisuuteen en päässyt 61 hakijan joukosta. Muualta en ole kuullut pihaustakaan. Kotivaimona olo on toki aika rentoa ja tässä hullunmyllyssä sitäkin kaipaa, mutta CV:hen on kasvamassa iso aukko. En ole löytänyt alueeltani vapaaehtoistyötä, johon osaisin sitoutua. On myös myönnettävä, että tämä maahanmuutto on mennyt sen verran kuoppaisesti, että tällä hetkellä olen henkisesti aika finaalissa ja jatkuva torjutuksi tuleminen työnhakurintamalla on syönyt itsetuntoa.

minulla on vaan tämmönen taikamuki

Mistähän taikamuroista jenkit saavat ehtymättömän energiansa ja innostuneisuutensa ja positiivisen naivistisen asenteen? Pitää ostaa niitä.

Monday, July 11, 2016

Ajokortitta paras

kirjakaupassa lukemassa salaa Great Gatsbya, mikä ei liity aiheiseen taaskaan mitenkään.

No, sain nyt viimein jotakin aikaiseksi. Varasin ensin labra-ajan, kun lähete on istunut työpöydän laatikossa puoli vuotta (hupsis perkeles?) ja sitten ajan siihen kaikkein kuraisimpaan byrokratihelvettiin, DMV:lle ajokorttihakemusta laittamaan. Lähin aika osui parin viikon päähän ja ajokoetta ei voinut varata ilman lupanumeroa (permit number) tai ajokortin numeroa, joten luoja yksin vastaa siitä, milloin se ajokoe sitten mahtaa olla. Tämä asiahan piti hoitaa muistaakseni prioriteetti kolmosena heti maahantulon jälkeen, mutta koska tiedän saavani ajaa suomalaisella kortilla niin kauan kun green cardia ei kuulu, niin asiaa on siirretty prioriteettilistan häntäpäähän.

Nyt kuitenkin nousi tie kuvainnollisesti pystyyn, sillä tarvitsen erästä virtuaalikurssia varten ajokortin numeron, tai en voi osallistua. Moni työpaikka muutenkin haikailee juuri California Driver's Licensen perään, joten pakkohan se on hankkia. Sen lisäksi vakuutuksesta joutuu maksamaan kovempaa premiumia, kun ei ole virheetöntä ajohistoriaa Kalifornian ajokortilla näytettävissä. Ei siis auta. Facebookissa joku vinkkaa pyytämään Trafista omat kuljettajatiedot, niiden pitäisi ajaa sama asia kuin flawless driver history, mutta rohkenen kyllä epäillä.

Green cardista nyt mainittuani mieleeni juolahti, että jouduin soittamaan myös viime viikolla USCISiin, sillä Los Angeles Countyn maahanmuuttovirasto on siirtynyt käsittelemään permanent residence applicationeja marraskuulta, ja me lähetimme omamme jo lokakuun alussa. Lupakäsittely on siis venynyt yli normaalin käsittelyajan. USCISin asiakaspalvelu ohjautuu Missouriin. En saa mitään selvää mitä Missourilainen Mike mongertaa puhelimeen, mutta pyrin silti pysymään aurinkoisena ja kohteliaana (taustalla kirkasääninen nainen avustaa jotakuta muuta, toivon salaa, että hän olisi vastannut minun puheluuni). Täällä metsä vastaa juuri niin kohteliaasti takaisin kuin sinne huudetaan. Missouri Mike pahoittelee viivästystä ja lupaa, että asia otetaan nyt selvitettäväksi. Lupaa 30 päivää käsittelyaikaa. Minulta menee monesti tavatessa ja numeroita luetellessa sanat sekaisin ja epäilen puhelun päätteeksi, että olen tavannut puhelinnumeroni tai katuosoitteeni väärin. Toivon parasta.

Töitä ei ole kuulunut. Työnhaku on hidastunut hakemukseen pariin viikossa parissa. Rehellisesti sanottuna masentaa vietävästi. Masentaa siinä määrin, etten ole saanut raahattua itseäni edes vapaaehtoistyön pariin, sillä en tunnu löytävän enää edes vapaaehtoistyötä joka vastaisi omaa osaamisaluettani. Tympii.

Thursday, June 23, 2016

Advance Parole, eli "en ole kuullutkaan"


Matkustettiin siis toukokuussa Suomeen, minä ensimmäistä kertaa USAn maahanmuuttoviraston myöntämällä matkustusluvalla eli Advance Parolella. Green cardia ei ole pahemmin näkynyt tai kuulunut, vaikka prosessi on sysätty matkaan jo 9 kuukautta sitten. Onneksi matkustus- ja työlupa ovat voimassa joulukuun loppuun saakka ja toivottavasti en joudu niitä enää omalla rahalla uusimaan.

Mutta kuitenkin, loma tuli loma meni, aika matkustaa takaisin Jenkkeihin. Maahanmuuttofoorumeista löytyy lähinnä kertomuksia kahdesta kategoriasta; joko ongelmia ei ollut tai maahantulo kiellettiin. Niinpä verenpaine lähti nousuun Helsinki-Vantaalla, kun minua ei voitu selvittää jatkolennolle.

- Niin kai sinulla on ESTA?
- Ei ole, matkustan USAn myöntämällä matkustusluvalla.
- Siis viisumi?
- No vähän niinkuin... (ja sitten esittelin matkustulupakorttia)
- Niin, et voi matkustaa ilman viisumia tai ESTAa.
- Eikun matkustuslupa on viisumiin verrattava silloin, kun green card hakemus on käsiteltävänä Yhdysvalloissa.
- ... Hmm, no me ei olla tämmöisiä ennen nähtykkään, en ole ikinä kuullut. Kaipa ne siellä Ruotsissa (välilaskukenttä Stockholm-Arlanda) sitten päättää, että saatko sinä nousta koneeseen vai et. Tee lähtöselvitys siellä uudestaan.
Kerään paperini.
- Tämä on sinulle varmaan tutumpi juttu, niin tiedät kyllä!
- Haha, joo. (en myönnä, että matkustan AP:lla ensimmäistä kertaa, enkä tiedä mitään)

No ei muuta kuin kädet hikisenä koneeseen, Euroopan unionin alueellahan saan matkustella juuri niinkuin tykkään, joten Ruotsiin saan lentää vaikka paperit ei olisikaan oikein. Toivotin Suomelle hyvästit ja toivoin hartaasti, ettei tarvitsisi nähdä ainakaan saman päivän aikana enää.

Tukholmassa asiakaspalvelutiskin numeroautomaatti ei toimi. Rouva tiskillä kysyy tuimana, että olinko muka jonossa, asiakkaita on tässä muitakin. Joo, olin ekana ja ihan nopea juttu vaan. Matkustan matkustusluvalla, joten minua ei voitu selvittää jatkolennolle. Virkailija selvittää minut USAn lennolle.

- Ei tämä ainakaan antanut mitään varoitusta, että kaipa ne siellä Los Angelesissa päättää, saatko tulla maahan vai et. Hyvää matkaa.

Sydämentykytystä. Se nyt tästä puuttuisikin, että saan kyllä lentää Atlantin yli ja sitten ne lähettää minut bumerangina takaisin.

16 tuntia myöhemmin Los Angelesin lentokentällä joudumme vaihteeksi hitaasti liikkuvan passijonon päähän. Tuskailemme jonossa tunnin tai jotain sen yli. Meidän kyyti yrittää soittaa vihaisia puheluita, mutta  rajantarkastuksessa ei saa puhua kännykkään. Rajalla kysytään miksi matkustimme ja mitä teimme, tarkastaja vaikuttaa leppoiselta kaverilta. Naispareus ei aiheuta muita kysymyksiä kuin varmistuksen, että olemmehan me nyt siis papereiden aviopari. Sitten minut otetaan syrjään odottamaan, vaimolle pahoitellaan, että hänen on nyt jatkettava matkaa laukkuaulaan ilman minua. Rajavartija varmistaa, että onhan minulla tarvittavat dokumentit. Ojennan kaikki mahdolliset paperit, myönnetyn matkustusluvan, green card hakemuksen kuitin, avioliittotodistuksen ja passin matkalupineen. Puolen tunnin päästä minut ja pari muuta haetaan toiseen aulaan odottamaan haastattelua/papereiden tarkastusta.

Saan odottaa 3 tuntia. Haastatteluhuoneessa ei saa missään nimessä käyttää kännykkää. Se otetaan pois jos se soi, tai jos se on edes esillä. En voi mitenkään ilmoittaa Julialle, että missä olen ja mikä maksaa ja milloin pääsen pois. Kuuntelen muiden haastatteluja. Ihmiset ovat aika lirissä rajalla, mutta ketään ei lähetetä bumerangina. Seuraan kuinka virkailijat hakevat seinältä matkustusasiakirjoja ja yritän arpoa, mitkä niistä mahtavat olla minun. Olen valvonut yli 40 tuntia ja yritän muistaa, milloin tapasin vaimon ja milloin menimme naimisiin ja missä osoitteessa asun ja mikä on vaimon puhelinnumero. Minua ei kutsuta haastatteluun, vaan heiveröisellä äänellä jostain luukulta kuuluu "Nina". Tähän mennessä muut on kutsuttu sukunimellä, joten en meinaa edes kuulla, kun minua kutsutaan. Saan paperini takaisin leimalla Documents OK.

Yhtä kokemusta rikkaampana siis. Odotan innolla, kuinka käy kun matkustamme uudestaan elokuussa. Suurempia ongelmia ei ollut, mutta aikaa tärväytyi kyllä kiitettävästi.

Tuesday, June 14, 2016

Suomi-ikävän lääkintää


Me kävimme hoitamassa Suomi-ikävää, koti-ikävää ja perheenkaipuuta Suomessa kahden viikon ajan ja jos olisimme majoittuneet toisin, olisin kyllä helposti viihtynyt pari viikkoa vielä lisää. Kaunis Itä-Suomi tarjosi hurmaavinta kevättään, oli lämmintä ja kukkivat puut täydessä juhla-asussa. Perhosia, pörröisiä kimalaisia, pyöreäkortista pehmeää nurmea, vihreää. Niin paljon vihreää! Täällä Los Angelesissa melkein unohtuu miltä näyttävät taivaansini ja vihreä, sillä näitä värejä ei tarjoilla turhan usein vaan maasto ja taivas ovat molemmat kellertävän eri sävyiset.

Olen asunut ulkomailla vasta kuppaisen 9 kuukautta, joten Suomi-ikävä menee vielä ihan koti-ikävästä. Toisaalta totuushan se on sekin, etten muuttanut Suomesta pois maa-apatian takia. En lainkaan inhoa Suomea. En lainkaan pidä Kaliforniaa parempana paikkana asua (päinvastoin). Suomi on minun kotini, joten tottakai sitä puhtautta, hiljaisuutta ja turvaa ikävöi. Ja ihmisiä. Meidän suku pitää kokousta harvasenviikko kahvien ja kakkujen kera, kun meitä on siunaantunut niin monta. Kakkukahvejakin täällä ikävöi, kun kukaan ei juo kahvia ja kahvittelu sosiaalisena toimintana ei kuulu kenenkään sanavarastoon tai kulttuurilliseen perimään.


Osuimme Suomeen sopivasti perisuomalaisia mediatapahtumia. Jääkiekon maailmanmestaruuskisoja seurattiin antaumuksella, ja vaikka vaimo ei mitään suomenkielisestä selostuksesta ymmärtänytkään, hurrasi ja huokaili hän meidän muiden mukana ja kyseli tuon tuosta, miksi peli keskeytyy tai mistä hyvästä nyt tulee jäähy. Euroviisuihin tutustuttiin lähietäisyydeltä. Arvovaltaisen kansainvälisen edustajan mielipiteenä oli, että viisuista puuttui rentomielinen hulluttelu. Olin samaa mieltä.

Oli rentouttavaa (?) nähdä sukua ja siskoja ja siskontyttöjä ja tuttuja kulmia ja katuja ja kavereita (joista kukaan ei enää asu siellä missä asuivat 9kk sitten!).

eih, siskolla on pörröinen kissa, tuhat sydänhymiötä

Suomireissulla käytiin hoitamassa myös hääjärjestelyjä ja tultiin siihen tulokseen, että eihän me helvetti olla ollenkaan asioista perillä ja niskanpäällä. Mutta onneksi vielä on aikaa. Hääsuunnittelupostauksen voisin varmaan tehdä erikseen, jos semmoinen tyllipitsikermakakku-hömpänpömppä ketään edes kiinnostaa.

Suomesta ostettiin muuten meidän vihkisormukset! Heitän tyystin rehellisen ja vilpittömän hatunnoston ja niiauksen Joensuun Kultanallen henkilökunnalle. Meille Julian kanssa on tärkeää, että meidät kohdataan liikkeessä pariskuntana ja palvellaan sen mukaan. Unohdin kuikuilla/kysyä henkilökunnan nimet, mutta kyllä te varmasti itsenne tunnistatte (tai sitten teillä käy hirveesti suomi-jenkki lesbopareja ja ei voi tunnistaa). Sydämellinen ja täysin epäkaupallinen kiitos siis Kultanalleen. Sormuksista kuvia sitten itse päivänä! Jenkkivaimon ehdottomiin etuihin menee verovapaat ostokset. Ostettiin nimittäin aika paljon kaikkea muutakin ja tax freenä tietenkin.

Asiaan täysin liittymättömiä kuvia ja epämääräistä höpinää suhteellisen epäloogisessa järjestyksessä, olkaa hyvät.

Tuesday, May 10, 2016

Konmari-reputtaja


Onko Konmari tuttujuttu? Siivousmetodi, jonka tarkoituksena on virtaviivaistaa elämää ja hankkiutua eroon kaikista turhista riippakivistä? Pois nurkista rikkinäiset, rumat ja käyttämättä jääneet asiat, jotka vain ahdistavat ja painavat mieltä-- tilalle vain iloa ja seesteisyyttä tuottavia asioita ja esineitä, joita katsellessa mieli rauhoittuu ja elämä lipuu uomassaan niinkuin pitää, sillä ympärilläsi ei ole mitään, mikä ei tuottaisi iloa.

Hevonkukunperkelettä, sanon minä. Vaimolla on paljon tavaraa, josta joutaisi luopua. Haalistuneita printtipaitoja, rikkinäisiä sukkia (vaimo luulee, että pesukone syö sukkia mutta oikeasti minä heitän pesusta rikkinäiset roskiin), nörttikrääsää jota on hartaudella haalittu vuosikymmenen ajan, yli 80 lyijykynää ilmeisesti lukioajoilta, punainen pellenenä, jne. Niinpä vaimo ryhtyi siivoamaan, aloittaen Konmarin mukaisesti vaatekaapista. Minähän en suostu jäämään tavarankarsimisesta paitsi, joten minäkin kävin läpi vaatteitani.

Tulin Yhdysvaltoihin kahden matkalaukun kanssa. Toisessa matkalaukussa oli kodintarvikkeita, jotka halusin pyhittää "meidän" kodintarvikkeiksi. Lakanoita, muumimukeja, parit verhot (huonekorkeus on väärä), käsipyyhkeitä, sekä sekalaisia tilpehöörejä ja tärkeitä papereita. Toisessa oli vaatteita, koruja, kenkiä ja muita asusteita. Kovin paljoa tänne ei siis tullut roudattua, noin niinkuin lähtökohtaisesti. Luulin tämän helpottavan karsimista entisestään, mutta olinkin ihan väärässä.


Minulla ei ole mitään, valitan vaimolle. Miten niin ei mitään, kysyy vaimo. Listaan kaikki asiat mitä minulla on, eli ei ole. Minulla on 3 t-paitaa, enkä pidä niistä yhdestäkään. Minulla on kaksi nuhjuista alustoppia jotka ajavat asiansa, mutta eivät tuo iloa. Minulla on kymmenkunta helletoppia, joista pari on vähän parempia juhlatoppeja, ja minulla on niitä kaikkia pitäessä epämiellyttävä olla. Minulla on kolmet mustat korkeakorkoiset kengät, kaikki eri materiaaleja, joista en pidä. Minulla on viisi juhlamekkoa, joista pidän yhdestä. Minulla on viisi arkimerkkoa, joista en pidä. Minulla on kahdet ehjät alushousut (älkää tuomitko, suurinta osaa muista voi vielä ihan hyvin käyttää, jos nyt vähän pitsit purkautuvat), ja kasa alusvaatteita joista en pidä tai jotka ovat viruneet käyttökelpoisuutensa häntäpäähän. Lista jatkuu myös housujen ja hameiden osalta samanlaisena, tosin farkuista löytyy pari ilontuojaa.

Konmarin päätteeksi minulla on nolla paitaa, nolla toppia, yksi juhlamekko, kahdet farkut, yksi arkimekko ja kahdet alushousut. Arki ei suju, jos ihmisellä ei ole paitoja ja vain kahdet alushousut. Niinpä konmarin päätteeksi olen heittänyt pois yhden reikäisen paidan (ja pitänyt kolme muuta reikäistä paitaa) ja antanut pois yhden liian lyhyen paidan. En ole poistanut käytöstä purkautuvia alushousuja, enkä löysiksi vanuneita rintsikoita, en yhtäkään liian syvään uurrettua helletoppia, enkä ainuttakaan viidestä riemuttomasta juhlamekosta. Konmarin mukaan minun olisi pitänyt heittäytyä irti lähes kaikista vaatteistani.

Varo vaan, rakki. Jos tuot paljonkin päänvaivaa niin Konmaroin sinutkin huituntuuttiin.

Eräs asia, joka minua ilahdutti, oli nahkatakkini. Nahkatakkini, jonka jätin viime elokuussa Los Angelesin lentokentälle tai sen välittömään läheisyyteen, enkä nähnyt sen koomin.

Minä reputin Konmarin siivousmetodin jo alkumetreillä. Onko joku muu kokeillut, ja kenties paremmalla menestyksellä? Vaimo ainakin sai kaksi muovikassillista vanhoja t-paitoja ja huonosti istuvia neuleita pois kaapista. Minä olisin ehkä ruotinut tuota paitamerta vähän rankemmalla kädellä (ihanko totta on pakko säilyttää Kuismarannanniemen Matikkakesäleiri 2003 -paita? No, sinun paitojasihan ne on).

Thursday, April 7, 2016

Vakava häähumupuutos


Jotkut televisio-ohjelmat ja tietyn aihepiirin elokuvat antavat ehkä ymmärtää, että häiden suunnitteleminen on ihanaa prinsessatylliunelmaa ja naiselle mitä olennaisinta naiseuden huipentumaa. Minä sanon, että hevonpaskaa.


Selaan välillä Pinterestistä inspiraatiota, tai käyn hääfoorumeilla. Muiden hääblogeja en jaksa lukea, koska on pakko myöntää, että ei minua kiinnosta tippakaan mitä Marja Piirakka on suunnitellut tuleviin juhannushäihinsä. Ja sitten minua alkaa hermostuttaa, ei meille voi tulla tuollaista, ei me osata tällaista, ei meidän tila ole tuommoinen, ei meillä ole varaa kaikkeen mitä tässäkin kuvassa näkyy. 

inspiraatio, enemmänkin perspiraatio

Osan tästä apatiasta selittää ehkä pro gradun tuoma krooninen ahdistus ja stressi, toisen osan budjetin tiukkuus ja kolmannen osan se, että suunnittelen näitä häitä täältä huituntuutista käsin enkä siksi pääse ihmisaistein kokemaan sunnittelun hedelmiä. En ole nähnyt juhlapaikkoja (siis paikanpäällä pitkään aikaan), joten niihin on vaikea suunnitella mitään ennen kuin nään taas. Hääpuku on morsiusliikkeessä säilytyksessä, mittoja pitäisi ottaa ensi kuussa. Koristeita haalin hitaasti ja harkiten, koska en ole oikeastaan jaksanut ajatella ja suunnitella Julian kanssa, että millaista haluaisimme. Häämenua ei olla mietitty. Muusikkoa ei ole löytynyt. Soittolistaa ei olla ajateltu. Istumajärjestys. Kutsukortit. Vieraslista. Hääkampaus. Kengät. Kakku. Kukat.

 Ja sitten minua alkaa ärsyttää. Ärsyttää koko häät. Ärsyttää tylli ja pitsi ja kimallus ja väriteema. Ärsyttää kutsut ja alati paisuva vieraslista. Ärsyttää Ikean Galej-kynttiläkipot ja paperilyhdyt, saippuakuplat ja vihkikaava.


En usko olevani ainoa, josta tältä tuntuu. Internetin ihmeellinen maailma on antanut ymmärtää, että jossain vaiheessa jokainen kyllästyy häiden suunnitteluun. Silti kun kekkereihin on sen neljä kuukautta ja tuntuu, ettei mitään ole alkuunkaan valmiina, niin alkaa vähän epäilyttää syttyyköhän tähän hääsuunnitteluun ollenkaan. Olisikin niin tuhottomasti rahaa, että voisi maksaa ammattilaiselle, että otappa tosta ja suunnittele valmiiks.

Ehkä eniten kaivelee se, etten voi katsoa edes sympaattisia Satuhäitä täältä ulkomailta. Hei Yle, voisitteko mitenkään korjata asian? Nyt Suomen ihanimmat häät joutuu paikkaamaan tämän aukon. Kaipaan suomalaista perspektiiviä, en amerikkalaista ylipursuilevaa ja pompöösiä hääperinnettä.




Sunday, April 3, 2016

Ihan-itte puutarhasäleikkö

Ollaan Julian kanssa puhuttu ääneen, että oiskohan hauskaa tehdä vlogia yhdessä.
Ihan niin pitkälle ei olla päästy, mutta tänään kiskaisin kameran esiin taka-ajatuksella "lupasin mummolle laittaa videota meidän puuhista, mikä oiva tilaisuus!" -- ja sitten jaankin sen vapaasti tänne blogiin.

Löydettiin säleikön ohje täältä, ja jostain syystä ei ollut vaikeaa saada vaimoa ostamaan pyörösahaa ja kasaa puuta. Ei löydetty painekyllästettyä puuta, joten käsiteltiin perus-mänty säänkestäväksi. Tarkoitus on vielä maalata säleikkö mustaksi, mutta enhän minä nyt malttanut siihen asti odottaa.


Tämmöistä siis meidän sunnuntaihin!

Monday, March 28, 2016

Book of Mormon -musikaalissa

Valitettavasti jätin kamerani kotiin, joten luvassa ei ole kuvia! Vanhalla Nokialla huomiotaherättämättä näpsäisty sisäkuva ei ihan tehnyt teatterille oikeutta.

Pääsiäissunnuntain kunniaksi (no ei sentään, mitä nyt sattui samalle sunnuntaille) matkasimme Costa Mesaan Segerstrom Center for the Artsiin nauttimaan kulttuuripläjäystä. Book of Mormonia tuntemattomille ohessa lyhyt pätkä musikaalin avausnumerosta.


Nauroin aivan todella paljon, ja lopuksi heittäydyin niinkin epäsuomalaiseksi, että osoitin suosioni seisten. Tähän vaikutti ehkä se, että puoli teatteria seisoi jo standing ovationissa ja koska minulla oli ollut todella hauskaa, ajattelin heittäytyä tähän joukkohurmioon. Ja sitten istuimme alas ja kuuntelimme kolmeminuuttisen tv-shop pläjäyksen miten voimme lahjoittaa rahaa: kaikki käy, shekit, luottokortit ja autonavaimet.

Pähkinänkuoressa Book of Mormon kertoo kahdesta hyvin erilaisesta vastavalmistuneista amerikkalaisista mormoni-vanhimmasta, joiden lähetysmatka eli missio suuntautuu Ugandaan, Afrikkaan. Afrikankuvaukset uhkaavat vähän kaihertaa, mutta hyväksyn ne osaksi tarinankerrontaa, sitä paitsi pidän kärjistetystä ja stereotyyppisestä hömpästä toisinaan. Myös helvetti-kohtaus nauratti, vaikka se kestikin ihan piirun verran liian kauan.

Book of Mormon onnistuu pitämään mormonismia ja oikeastaan kaikkea uskonnollista dogmaa pilkkanaan ilman kyynistä pahansuopaisuutta. Punaisena lankana kulkeekin ajatus, että onko se nyt niin justiinsa jos sepitetään tarinoita taivaallisista ukoista tai Tähtien sodasta, jos  lopputuloksena on kuitenkin yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen hyvä ja tasa-arvo?

Mikäli nuttura ei ole näissä asioissa aivan tolkuttoman kireällä, niin suosittelen kyllä Book of Mormonia kaikille. Mielestäni musikaali ei pyri loukkaamaan uskovaisia tai uskontoja, vaikka veisteleekin niistä aika rankalla kädellä huumoria. Mielestäni esitys oli mahdottoman hauska ja nauroin huomattavasti useammin ja kovempaan ääneen kuin monissa muissa komedioissa. Teatterioloissa toki akustiikka vähän haittaa englannin ymmärtämistä, mutta loppupeleissä vaikutti katselukokemukseen hyvin vähän. Katsoisin uudelleen, 10/10.

Monday, March 21, 2016

Kevät ja patio

Haluan, että pihalla pörrää kolibreja, vaatii vaimo. Muistutan, että ei kolibrit pörrää tyhjällä pihalla, koska se olisi jokseenkin tyhmää olennoilta, joiden sydämen lyöntitiheys on 1260/minuutti ja joiden täytyy jatkuvasti olla etsimässä ruokaa, eikä puupoilemassa betonipihalla haaskaamassa henkeään 250 henkäystä/minuutti.


Kolibrifaktoista kuitenkin etenimme siihen, että nythän tosiaan on jo kevät, joten takapihalle uskaltaa istuttaa jotain ilman huolta siitä, että yllättävä halla veisi istutukset. Aloitamme luonnollisesti ihan tyhjästä, kun ei satu olemaan multaa tai kukkaruukkuja. Suomeen paluumuuttava toveri myi meille erittäin sopuhintaisen ruokaryhmän, ja ostimme paljun johon istutimme yrttipuutarhan... oikeasti yrttipuutarhan päällimmäinen käyttötarkoitus on, että minä käyn hipelöimässä laventelia ja tinjamia ja haistelen sitten käsiäni.

Nopea niksipirkka-säästövinkki: multaa säästyy, kun teippaat neljä maitopönikkää yhteen ja laitat vielä varmuudeksi muovipussin päälle ja laitat viritelmän tynnyrin pohjalle. Viritelmän päälle voi sitten laittaa toisen ruukun. Aikaa säästyy, kun ostat kiltisti ämpärin ja käännät sen katolleen, etkä virittele mitään maitopöniköitä pirkankiilto silmissä.


Nyt sopii grillata, kun voidaan istua eurooppalaiseen tapaan ulkona-- täällä Kaliforniassa kaikilla tuntuu olevan piha tai ainakin patio tai terassi, jonne ei IKINÄ mennä. Siis ei KOSKAAN. Siellä on pöytä ja tuolit, mutta ilmeisesti vaan koristeena. Istuttiin vaimon siskon todella laitetulla patiolla kahdestaan ja odoteltiin, josko muu perhe liittyisi joskus seuraan. Saatiin odottaa pari tuntia ja kuulla jälkikäteen, että oltiin kuulemma töykeitä kun istuttiin ulkona. Jumankekka suomalainen istuu ulkona jos aurinko paistaa. 

Meidän pihalta puuttuu vielä aurinkolöhötuoli lukemista varten (koska tasan luen ulkona jos sää sallii) ja joku aurinkovarjo, sillä iltapäivän porotus tuppaa olemaan vähän tukahduttava. Mutta hiljaa hyvä tulee, ja kukapa estää istumasta ryhdikkäänä pöydän ääressä. Vaimon kolibrivaatimukset vaihtuvat bistro-valoihin.


Ollaan ajateltu istuttaa myös hyötykasveja, tomaattia, paprikaa, kesäkurpitsaa. Oli minun vuoroni vaatia, joten ehdotin jotain kukkivaa puuta. Sellaista, mikä pärjäisin ruukussa, sillä meidän piha on vedetty betonille, enkä halua myöskään puunsiirtomaksua niskoilleni jos istutamme puun pihan ainoaan betonittomaan kulmaan.

Tällä hetkellä hengissä:
Basilika, tinjami, persilja, korianteri, rosmariini
Suunnitteilla:
tilli, tomaatti, ruohosipuli, kesäkurpitsa, paprika



Tuesday, March 8, 2016

Hääbudjetti, ja miten se vuotaa kuin seula

Ennenkuin mummot ja mammat pillastuu, niin kuvassa ei sitten ole valitsemani hääunelma (jonka raati tosin äänesti yksimielisesti ihan karmeaksi mummolaverhoiksi, mikä oli mielestäni kohtuuttoman jyrkkä arvio. Sitäpaitsi mekossa oli taskut!).

Kaikenlaisten suurempien remonttien ja kustannusrikkaiden juhlien kuten häiden järjestäjä varmaan tunnistaa ilmiön, jossa riittävän kauan tuhansia euroja maksaessaan muuttuvat satalukuiset kustannukset yllättäen pieniksi lisäkustannuksiksi. Kymmenlukuisia maksuja ei muista edes merkitä Excel-taulukkoon enää, seitsemänkymmentä on kuitenkin kolmeentuhanteen verrattuna aika vähän.

Myönnän olevani huono budjetoimaan. Henkilökohtaisia rahojani hoidan Thatchermaiseen tyyliin rautaisella otteella: eli mihinkään ei saa laittaa rahaa kiinni, rahat pitää säästää siltä varalta, että tulee vaikkapa lääketieteellinen pattitilanne. Paitsi, että sitten kun tämä lääkinnällinen tilanne osuu kohdalle, niin silloinkin säästetään (ai lääkärikäynti on 20 dollaria? No mutta jos en mene lääkäriin, niin eivät voi löytää minusta mitään vikaa ja säästyy vaikka miten paljon rahaa!).

Mutta entäpä sitten hääbudjetti. Mekko-ostoksille olisin tarvinnut talouskuria, sillä rahoistaan höveli vaimo ei pistänyt edes vastaan vaikka kolttu olikin yli budjetin. Sivalletaan siihen siis budjettiin vähän plussaa. Me pakanat emme kuulu kirkkoon, joten vihkitilastakin on maksettava. Höveli vaimo ei taaskaan pistä yhtään hanttiin, kun ilmoitan vihkipaikan maksavan 200 euroa; - Halpaa!, hihkuu vaimo. On se kai, jos vertaa vaikkapa meidän lentolippuihin.

Sormuksista oli myös tarkoitus säästää, mutta tiedän jo tarkalleen miten siinä tulee käymään: kävin jo vuosia takaperin ihailemassa erästä sormusta, jonka hinta ylitti tonnin ja joka jäi sillä(kin) kerralla kauppaan. Saan vielä tänä keväänä opiskelija-alennusta, ja totesinkin vaimolle, että kaipa me ostetaan se kallis vihkisormus minulle sen sijaan, että vaimo ostaisi uutta kihlaa hopeasormuksen tilalle. Yllättäen 800 euron sormusbudjetti menee täyteen yhdestä rinkulasta, laitamme siis budjettiin plussaa.


Olemme budjetoineet koristeisiin 90 euroa. Sillä hinnalla saa ainakin pari pompomia ja serpentiiniä. Tarkoitus tosin oli vuokrata valoja ja maljakoita, peilejä ja timantteja piti ostaa. Toisinsanoen olen jo sanonut vaimolle, että koristebudjettia jouduttanee hieman paisuttamaan. Ei kuulemma haittaa. Ehdotin, että säästämme kukissa.
- Ai eikö muka ollenkaan aitoja kukkia, kysyy vaimo todella pettyneellä äänenpainolla. Laitan budjettiin muutaman kympin kukkia varten, vaikka tiedän hääkimppujen yksinään liikkuvan satasen tienoilla. Mutta siinä sivussa kumpikin on sitä mieltä, että 350 euroa lienee ihan käypä hinta jos sillä vaan sellistin saisi häämarssia lurittelemaan. Ehkä onneksemme kukaan sellisti ei ole vielä tarttunut tähän tarjoukseen.

Lempivalokuvaajamme on todella kallis. Mutta todella hyvä. Ainakin meidän mielestämme. Niinpä leikkaamme pitkän loven budjettiin sellaisessa asiassa, jossa olisi voinut säästääkkin. Kuvat on kuitenkin ikuisia, vaimo muistuttaa. Ja huonot hääkuvat harmittaisi sitten kauheasti. Sitäpaitsi pidämme kuvaajasta. Muistutan, että hänen taksansa on tuplat mitä olin budjetoinut. Mutta hän on todella hyvä, vaimo painottaa. Nyt kun kerrankin saa hyvällä omallatunnolla laittaa rahaa haisemaan, niin laitetaan sitten.

- Ajattelin näitä hääkengiksi, vaimo ilmoittaa Nordstromissä. Hinta 79 dollaria. Ovat toki aitoa nahkaa, ja voisi pitää niitä muulloinkin kuin häissä. Samaan aikaan minä laitan kävelykenkäni takaisin hyllyyn, koska voin ihan hyvin kävellä lenkkareissa. En kiellä vaimoa. Se on liian herttainen kultaiset balleriinat sievästi jaloissaan. Osta pois. Laitetaan budjettiin lisää plussaa. Budjetin onneksi mukaan tarttuvat kuitenkin hieman huokemmat ja ehdottomasti sievemmät kengät.

En ymmärrä, miten tämä rautainen budjetti ei pidä sitten millään.

Disklaimeri: Vaikka budjetti venyy ja paukkuu, emme ole ajautumassa velkakierteeseen tai edes suureen taloudelliseen ahdinkoon juhlien takia, sillä johdan kaikkea muuta kulutusta niin rautaisella otteella, että tulee käsiin mustelmia.

Monday, February 29, 2016

Aikaan kirsikankukkien



Ilmeisesti talvi loppui täällä Etelä-Kaliforniassa? Ainakin puut kukkivat nyt villeinä ja joka päivä osoittelen vaimolle, että katso uusia kukkia, katso tuossa puussa on taas lehtisilmuja, katso ruoho vihertää kukkuloilla taas! Vaimo yleensä toteaa, ettei ole huomannut mitään. Täällä vuodenajat ovat niin samankaltaisia keskenään, ettei hän kuulemma ole aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota vuodenkiertoon eikä siksi osaa myöskään sanoa milloin mm. ruusupuskat alkavat kukkia (kai ne toukokuussa, oli ajallisesti tarkoin vastaus tähän mennessä) tai milloin sitruunapuu lakkaa tekemästä hedelmää.


Löysimme läheltä mukavan ja suurehkon puiston, Schabarum Regional Parkin ja olemmekin nyt käyneet siellä kolmesti joko kävelemässä tai muutenvain istuksimassa. Päätin pitkästä aikaa ulkoiluttaa Canonia, tosin huonoksi onnekseni täydellisen iltavalon sijaan taivaan täytti paksu harsopilvipeitto. Hieman huomaa taitojen ovan ruosteessa, kun kuvista tuli enemmän sutta ja sekundaa. Canonin 50mm linssin automaattitarkennus on hajonnut, ja koira ei odota ollenkaan käsivaralta tarkentamista.

Kukat ovat onneksi hieman kärsivällisempiä, joten tyydyin kuikuilemaan kasvustoon rikkinäisen linssini kanssa. Kirsikankukat ovat parhaimmillaan juuri nyt ja mietinkin, kestävätköhän ne puissa ensiviikon keväthärdelliin asti. En vielä tiedä menemmekö itse Spring Festivalia katselemaan, vai nautimmeko kukkivista puista ihan omalla ajallamme.

 

Kukkakuvat ovat ehkä aavistuksen tylsiä katsella ja olenkin miettinyt, että olisikohan jostain valokuvauskurssista apua uuden kuvakulman ja kuvasubstanssin hakuun. Muotokuvia on mielestäni tuskallisen vaikea ottaa, sillä en osaa hakea ihmisistä sitä imartelevaa kulmaa esiin enkä noin muutenkaan ymmärrä aiheesta mitään. Eläinten ja lasten kuvaaminen taas vaatisi ehkä nopeampaa kameraa, oman 1100D:n sulkija alkaa olemaan jo vähän laiska, kun kamera on ollut kovassa käytössä jo useamman vuoden ajan.

No, eikös se ole Bored Panda ja Buzzfeed täynnä näitä "työttömänä löysin salaiset ammattivalokuvaajan kykyni, opin kuvanmuokkauksen kaikki salat ja osaan nyt myös levitoida" artikkeleja?
vaimo ei osaa editoida eikä levitoida