Sunday, November 29, 2015

Joskus näinkin


Olen purnannut small-talkista sopimattomissa tilanteissa ja kaiken aikaa, mutta olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Joskus jutustelu tuntuu ihan mukavalta, lämpimältä ja aidolta. Ei siis sellaista sanapierua ihan vaan länkyttämisen ilosta. Näin kävi nimittäin pariin otteeseen asioidessani vaimon työpaikan lähellä olevassa JC Penneyssä. Ostin kerralla kasan kodinhärpäkkeitä, todella kipakasti alennetut pöytävalaisimet ja itselleni täysin tarpeettoman mutta niin ihanan paljettimekon.

- I can help you over here, honey. Sanoo kassaneiti, varttuneempi ja hienostuneen näköinen nainen, ehkä italialainen tai kreikkalainen?
- Oh these are lovely, did you just move to a new place?

Kerron muuttaneeni hiljattain Yhdysvaltoihin ja että sisustamme hitaasti mutta varmasti, luopuen Ikea-tavaroista ja korvaamalla vähän paremmilla. Hän toivottaa minut tervetulleeksi maahan. Sitten tipahtaa se yksi lause, jota olen kaivannut, mutta jota kukaan ei ole sanonut.

- Has it been really hard for you sweetheart, it must have been?

Nainen näyttää todella empaattiselta. Hän on ensimmäinen, joka ei hihku miten mahdan olla innoissani ja iloinen kun muutin Suomesta Kaliforniaan. Myönnän helpottuneena, että ei tämä tosiaan helppoa ole ollut. Kerrankin joku ymmärtää. Oletan, että joko nainen on itse maahanmuuttaja, tai joku lähisuvusta on, sillä vaihdamme muutaman sanasen ostoksia maksaessa ja pakatessa siitä, miten aluksi on vaikeaa löytää omia ystäviä, perheen jääminen toiseen maahan on vaikeaa ja uusi maa tuntuu vieraalta.

- You are such a sweetheart, I'll tell you, you are going to be just fine and it'll get better. Kassaneiti on koko toimituksen ajan vähän enemmän läsnä kuin kassat noin yleensä. Sitäpaitsi olen sen verran pehmo, että jos minua palveltaessa hellitellään, niin olen kyllä ihan myyty. Toivotamme hyvät päivänjatkot ja nauran kassalle, että olisipa se vaimo mukana kun ostoksia on niin vaikea kantaa yksin. Suomalaisen sisukkaasti aion kuitenkin raahata luuni ja ostokseni parkkikselle odottamaan.

Raahautuessani kahden ison lampun ja vaatekassien kanssa onnistun välttelemään ostarin käytävällä olevaa lipevää myyntimiestä. Hän oli minulle, tahattomasti toki, jokseenkin törkeä. Onneksi hänellä on uusi uhri ja sitäpaitsi minulla kantamukset. Päätän mennä ulos sivuovesta, sillä en halua hiihtää Macy's:in läpi kaikkine tavaroineni (käteni kun ovat levällään, sillä lamppujen laatikot ovat liian isot muihin kantomenetelmiin). Nyt tosin joudun kiertämään jättimäisen ostoskeskuksen, kun en mennytkään suoraan läpi.

Parkkiksella takaani kuuluu käheä viskibasso.
- You need any help with that, hon?
En aluksi älynnyt, että minulta kysyttiin. Reagoin pari sekunttia myöhässä, kun älyän vilkaista olan yli. Rempseän oloinen vanhempi riuska rouvashenkilö kävelee jämäkästi perässäni. Kieltäydyn avusta, mutta älyän onneksi kiittää tarjouksesta. Koska jatkamme samaa matkaa, mainitsen vielä, että pyrin olemaan vahva ja itsenäinen nainen.
- You preach it, sister. Right on. Because when you're all alone with 10 grocery bags you wanna know you're gonna make it. And you will. Vastaa riuskarouva. Vastaan, että tämähän menee vaan treenistä ja esittelen vielä vitsillä, että voin itseasiassa vaikka kyykätä mennessäni. Rouva nauraa. Minuakin naurattaa.
- Stay strong, hon. Rouva huikkaa mennessään ostarille toisesta ovesta. Sitä samaa, toivotan.

4 comments:

  1. Juuri nämä aidot kohtaamiset ovat small talkin rikkaus. Valitettavasti niitä sattuu harvemmin, mutta ehkäpä juuri se tekeekin niistä hetkistä vielä arvokkaampia?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täytyy myöntää, että kyllä sille small talkille on myös paikkansa. Ihan viihdyttäviäkin hetkiä on tullut vietettyä tuikutuntemattomien kanssa-- sekä Suomessa, että täällä. :)

      Delete
  2. Aivan I-HA-NA tuo kassa-smalltalk! Usein mua ärsyttää, kun aina kassat pyrkivät kommentoimaan ostoksia, kun tuntuu, että sitä tehdään koska niin on ohjeistettu... aina että "wow I love these, you got such a good deal". Mutta tuo on jo ihan toista tasoa, ja todellakin, kolmen vuoden aikana ei ole vielä kukaan tajunnut minulta kysyä, onko ollut vaikeaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Se oli kyllä todella huojentavaa, että joku kerrankin on sen verran empaattinen ja ymmärtää, ettei se kaiken taakse jättäminen ole välttämättä sitä auvoisinta onnea ja iloa. Joskus itseänikin vähän kyllästyttää se "ompa kivat!" -taivastelu. Tiedän, siksi oon raahannu ne tähän kassalle, höhlä! Mutta se on tosiaan ohjeistuksessa, sen verran voin kassan toiselta puolen kertoa. :)

      Delete