Eipä ole turhemmin tullut tänne kirjoiteltua. En ole yksikertaisesti jaksanut tai viitsinyt. Aiheita toki olisi ollut, sekä arjessa, että arkea iloisesti täplittäneissä lomissa. Ehkä jonain kauniina ja pilvisenä päivänä (sillä olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä pirun auringonpaistetta) kirjoitan muun muassa reissuistamme Yellowstonen kansallispuistoon ja Catalinan saarelle, ja vuosipäivästä Morongo Valleyssa.
Mutta juuri nyt en jaksa kirjoittaa iloisista aiheista. Minä en oikeastaan jaksaisi juuri nyt kirjoittaa mitään. Silti tuntuu siltä, että nyt täytyy kirjoittaa. Terapeuttia minulla ei ole, sellainen pitkälle koulutettu tuolissa ymmärtäjä maksaa reilusti yli 100 dollaria per tunti. Vaimo ymmärtää montakin tuntia ilman erillistä palkkaa, joutuu lähinnä kaupanpäälle vielä hoitamaan kaikki kotityötkin. Häntä tuskin voi loputtomiin kuormittaa, kunnes hänenkin voimansa hiipuvat.
Minä olen kroonisesti onneton.
Ilman mitään syytä. Minulla on elämässä edelleen kaikki niin naurettavan hyvin. Käyn kohtuupalkatussa työssä, eikä vuokranmaksu vaadi erikseen arjen akrobatiaa. Meillä on jopa varaa huvitella ja lomailla. Aurinko paistaa joka päivä. Töissä on mukavia työkavereita, joiden kanssa olen viettänyt aikaa myös työni ulkopuolella, näin vapauttaen vaimon jatkuvasta kamarineidon roolistaan ainakin silloin tällöin. On ainainen kesä. Kesä kesä kesä. Minulla on siedettävät välit vaimon perheeseen. Luen toisinaan kirjoja ihan huvikseen. Muumeja lähinnä. Aloitimme juuri potkunyrkkeilyn.
Ja minä olen uupunut ja onneton.
Minulla on äärimmäisen vakava koti-ikävä edelleen, kolmen vuotta tänne muuton jälkeen.
Mutta minulla ei ole paluumuuttosuunnitelmaa. Ei täältä niin vain lähdetä mihinkään. Vaimon on opittava suomea. Minun olisi löydettävä töitä. Entä jos vaimo masentuu Suomessa. Suomi on masentava maa. Siellä masentuvat kaikki. Toisaalta siellä saa myös olla masentunut, käpertyä itseensä kaikessa rauhassa. Netflixiä ja suklaata, eikä ainakaan mitään jumppaa. Kaikkihan siellä ovat masentuneita. Masentunutta ymmärretään.
Siitä herääkin epäilys.
Ehkä tämä onnettomuus ei johdukkaan Yhdysvalloista, eikä Kaliforniasta. Ehkä olisin onneton ihan missä tahansa. Olisin onneton Suomessakin. Onneton ja köyhä. Ehkä minä nyt vain olen perpetuaalisesti ja perustavanlaatuisesti ikuisesti onneton ihminen.
Eikä sitä pitäisi kai huudella ääneen.
Ei ainakaan useammin kuin kerran.
Blogien pitäisi olla iloisia, tai informatiivisia, tai ajatuksia herättäviä ja kärkkäitä. Ei julkisia päiväkirjoja ja terapeutinkorvikkeita.
Olkoon tämä silti minun ensiaskeleeni ylös tästä epätoivon alhosta.
Heippa!
ReplyDeleteOon lukenu sun blogia melkein pari vuotta nyt, koska olen itse käynyt läpi samaa Yhdysvaltoihin muuttoprosessia mun miehen kanssa,. Voin samaistua sun kirjoituksiin tosi paljon ja sulla on ollut hyvää tietoa koko prosessista. Ois kiva vaihtaa kontakteja ja kysellä sulta enempikin vaikka sähköpostin kautta. En tiiä ootko kiinnostunut vaihtamaan kokemuksia tai antamaan neuvoa, mutta mä arvostaisin sitä todella paljon.
tv. Niina
Oho, blogi ei ilmoitellut saapuneista kommenteista! Pahoittelen hieman hitaanlaista vastaustahtia.
DeleteMinut tavoittaa sähköpostitse mm osoitteesta hirvonen.karo at gmail.com
Moikka,tutun kuulosta. Olen asunut täällä kohta sen pari vuotta, vaikea on löytää täältä se oma paikka, kaverit ja se oma comfort zone.
ReplyDeleteKurjaa, ettei tämä prosessi ole tämän helpompi ollut sinullekkaan. Luulen, että itselläni osittain jarruttaa myös se jääräpäinen ajatus, että ei tänne olla asumaan tultu vaan käymään vain. Tällä hetkellä piehtaroin näin joulun alla vakavassa koti-ikävässä. Haluan jo pois täältä.
DeleteNo sillähän siitä pääsee, että tekee paluumuuttosuunnitelman. Et saa ikinä tietää, ellet anna itsellesi mahdollisuutta! Suomessa on nykyään paljon paluumuuttajia joilla on omat ryhmät, sekä somessa että livenä. Palaa johonkin pääkaupunkiseudulle, vaikka Espooseen, niin ei ole ylettömän kallista, löytyy töitä ja on muita ulkomaalaisia tapaamisetäisyydellä.
ReplyDeleteTotta kai on olemassa vaara, että puolisosi ei viihdy, mutta kuten oma puolisoni sanoo, minun kanssani on nykyään ilo elää, kun en enää piehtaroi koti-ikävässä ja masennuksessa! Sekin jo piristää, kun alat ottaa selvää työ- ja opiskelumahdollisuuksista. Netin kautta on kaikki mahdollista! Sitten vain aikataulun tekoon, säästämään ja suunnittelemaan. Ei noin kannata elää, sillä elämä on pirullisen lyhyt. Mitään ei vanhana niin kadu kuin tekemättä jättämisiään. Usko, olen vanha ; ) Ja aina voi palata takaisin parin vuoden päästä jos ei mikään toimi. Antaisin kuitenkin itselleni vuoden aikaa toipua paluumuutosta, sillä se on yhtä (jos ei enemmänkin ) stressaavaa kuin aikoinaan muutto ulkomaille. Ei kannata säikähtää vuoristoratafiiliksiä, vierauden ja kuulumattomuuden tunteita omassa kotimaassaan, se on normaalia kun on asunut pitkään muualla.
Jos et jo ole Paluumuuttajat-facebookryhmässä, liity, siellä on muitakin haikailijoita. On paluumuuttajia, takaisin lähtijöitä ja kahden tai useamman maan välillä liekkujia. Tsemppiä ja tuumasta toimeen! Masennuksen takana on usein pelko uudesta ja muutoksesta, sen voi voittaa.
P.S. Olemme vanha pariskunta, mies kohta 70v ummikko, minä 60v, aikuiselämäni ulkomailla viettänyt. Jos mekin niin kyllä tekin : )
Kiitos pitkästä pohdinnastasi ja kannustuksesta! Olet ihan oikeassa, että masennuksen juurisyinä ovat juurikin pelko uudesta; entä, jos kaikki epäonnistuukin? Ja siitä lähtökohdasta onkin helppo alkaa maalailla piruja pitkin seiniä. Lopputulemana voikin sitten olla vaikka maailmanloppu.
DeleteTaustalla vaikuttanee myös oma työttömyystrauma aikuisuuden alkumetreillä. Meni neljä vuotta, ennenkuin sain edes yksinkertaista myyjän työtä, vaikka kaikkea hain. Pelottaa, että entä jos syöksenkin meidät suoraan keskiluokasta köyhyysrajan alle ja takaisin siihen, ettei samassa kuussa voi ostaa shampoota ja hoitoainetta. Huh!
Kiitos kuitenkin kannustavasta kommentistasi! Olenkin jo paluumuuttajien ryhmässä. :)
Olen myös vaivihkaa seuraillut mm. Ompeluseuran työpaikkailmoituksia, sekä selvitellyt vaimoa varten englanninkielisiä tutkintomahdollisuuksia siltä varalta, ettei hänen suomenkielensä riitä terveydenhoitoalalle.