Thursday, September 15, 2016

Miksi kirjoitan niin harvoin?


Masennus on aiheena sellainen, mistä ei ole erityisen seksikästä blogata, eivätkä ihmiset välitä siitä lukea, koska se on niin pirun ankeaa ja harmaata. En tosin voi sanoa, että olisin masentunut. Minulla ei ole virallista diagnoosia, sillä en yksinkertaisesti suostu menemään lääkärille juttelemaan siitä, miten mikään ei tuo minulle kestävää tyytyväisyyden tunnetta ja miten päiväni kuluvat sohvannurkassa katatonisesti lojuen. Osittain minua ei huvita keskustella lääkärin kanssa siksi, että tiedän ihan hyvin miten tästä suosta pääsee ylös vain omalla työllä, ei täältä kukaan voi tulla ihmistä pois nostamaan. Toisekseen siksi, että en suurin surminkaan haluaisi Big Pharman asiakkaaksi napsimaan ahdistukseen ja masennukseen omia lääkkeitään, ja sitten lääkitsemään vielä niiden lääkkeiden sivuvaikutuksia lisälääkkeillä. Särky-, ehkäisy- ja allergialääke riittää juuri nyt, kiitos.

Ongelma ei ole niinkään siinä, ettei olisi mitään mistä kirjoittaa. Pyrimme tasaisesti tekemään ainakin kerran viikossa jotain vähän arjesta poikkeavaa hauskaa. Lenkkeilemme kukkuloilla, käymme elokuvissa tai ostoksilla (inhoan nykyään ostoksilla käymistä, johtunee kroonisesta työttömyydestäni ja siitä, että pankkitilini numero kutistuu tasaisen tappavaa tahtia), ulkona syömässä, tapaamassa ystäviä (Julian) tai sukulaisia (myös Julian). Käymme tapahtumissa ja farmer's marketeilla.

Ongelma on siinä, että pääsääntöisesti mikään ei tunnu miltään pitkällä aikatähtäimellä. Elokuvissa käyminen on toki miellyttävää siinä hetkessä, mutta apatia valtaa mielen verrattain nopeasti. Tapahtumat ovat jännittäviä juuri silloin, ei sen jälkeen. Minua väsyttää jatkuvasti. En jaksa nousta autoon ja ajaa kymmentä minuuttia kuntosalille. Ei huvita. Mieluummin makaan tässä. Ja samalla tiedostan, että mitä pidempään makaan tässä, sen vaikeammaksi minkään tekeminen tai tunteminen tulee.

Syyllisyydentunne vaivaa. Saako maahanmuuttaja ekspatriaatti edes olla masentunut? Suomesta on turha hakea sympatiaa, sillä perinteinen suomalainen lähestymistapa on, että "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, oma vika" ja juuri nyt ei ole resursseja torjua lällättäjiä. Saako silloin muka masentua, kun toteuttaa pitkäaikaista unelmaa oman elämänkumppanin kanssa asumisesta? Elämä on auvoista ja täynnä jännittäviä seikkailuja! Miten se sellainen muka masentaa? Ei kai loputon auringonpaiste ja helle voi masentaa? Räntäsade masentaa, ei aurinkoinen kesäsää vuoden ympäri!

Päivät ovat erilaisia ja täynnä uusia mahdollisuuksia oppia, tutustua, tutkia ja oivaltaa, mutta minun tunnetilani ovat tasaisen harmaata liisteripuuroa. Siksi minä kirjoitan niin harvoin. Koska minusta tuntuu tasaisen tappavasti ei yhtään miltään.

26 comments:

  1. Saa maahanmuuttaja olla masentunut. Toiseen maahan muuttaminen ei tee mistään helppoa eikä ikuisesti auvoisaa. Mutta hei, ehkäpä se lääkäri voisi tsekata sun kilpirauhasarvot?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niihin minulla itseasiassa on lääkitys, jota foliohattupäissäni en ole vielä aloittanut. Pitäisi ehkä ottaa sekin asia nyt haltuun. :o

      Delete
  2. Tekemättömyyden sudenkuoppa. Tiedän tunteen, mutta kohta löydät (pakotat/maanittelet, mikä sinulle sopii) jotain tekemistä ja siitä se lähtee. Jokin sosiaalinen kuvio, vapaaehtoistyö, jokin kalenterin täyte toimi minulle ensiaskeleena. Toivon.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä se täytyy pakottamalla taas jotain kehittää, kun itsemotivointi ei näytä tälläkään kertaa tuottavan mitään tulosta (ei se minulla ikinä ennenkään ole). Joku pakkopulla ois saatava.

      Delete
  3. Hei! Kirjoittelin sulle joskus aikoinaan koiran tuonnista jenkkeihin. Mullakin on lapinkoira jonka tänne toin ja joka nykyään elelee tyytyväistä elämää täällä Pohjois-Kaliforniassa. En tiedä auttaako tämä nyt mitenkään mutta tässä on lyhyesti omaa tarinaani.
    Minä muutin tänne nimittäin miehen työn perässä, eikä mulla itselläni täällä ollut mitään "omaa elämää" valmiina. Enkä ole ikinä asunut Suomen ulkopuolella. Olen täysi introvertti ja melko epävarma englantia puhuessani. Olen myöskin varmaan jotenkin masennukseen ja ahdistukseen taipuvainen persoona, joka ylianalysoi aina kaikkea eikä osaa "vaan ottaa rennosti ja nauttia". Sen lisäksi kävi melko äkkiä selväksi, että töiden haku tällä alueella on pitkä ja kivinen prosessi. Joten eväät masennukseen oli annettu!
    Asenne varmaan ratkaisi sen, miksi kuitenkin olen vielä toiveikas ja iloinen. Olen aktiivisesti pyrkinyt tutustumaan muihin suomalaisiin sekä muualta tulleisiin expatteihin ja huomannut, että en ole tunteideni kanssa yksin. Sen lisäksi olen pyrkinyt parantamaan ammattitaitoani, ja hankkinut niitä taitoja mitä täällä työhaastatteluprosessista selviämiseen tarvitsisi.
    Helppoa ei aina ole, monesti sohva kutsuu, useimmiten onnistun lähtemään silti. Minua motivoi se, minkälainen tyyppi tulen olemaan tämän prosessin jälkeen kun olen viimein sopeutunut tänne ja minulla on työ.
    Tsemppiä! Tavalla tai toisella löydät kyllä sen jutun mikä sua liikuttaa ja siitä se sitten lähtee.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hei, kiva että sait koirasi tuotua mukanasi! Asenne toki auttaa kausaaliseen masennukseen ja on vahvasti myös osana masennuksesta toipumiseen. Mutta tällä hetkellä annan ehkä itselleni vähän anteeksi tätä masentunutta letargiaakin, koska onhan tämä vuoden kestänyt ylämäki nyt kuitenkin aikas perseestä. :D
      Tsemiä myös sinne, pidä lippu korkealla.

      Delete
  4. Saa olla masentunut!! Kukaan sellainen, joka ei ole lähtenyt ulkomaille asumaan, ei voi tietää, minkälainen prosessi se on. Ja kukaan sellainen, joka ei ole lähtenyt ulkomaille ns. puolison takia, ilman omaa työtä/opiskeluja/tms., ei voi tietää, millaista se on. Se, kun jättää koko oman elämänsä taakse ja heittäytyy kuin tyhjän päälle, aloittamaan aivan alusta, on jo itsessään aika kova tilanne. Kun päälle heittää vielä kaiken sen, mitä uuteen maahan muuttaminen tarkoittaa, on kuvio jo todella monimutkainen.

    Kun mä muutin Piilaaksoon, olin ekan vuoden vaille töitä ja vailla pysyviä kaverisuhteita. Kävin tyyliin kuntosalilla joka arkipäivän aamu ja sitten tulin kotiin ja hengasin loppupäivän kotona. En antanut itseni silloin aktiivisesti ajatella tilannetta, mutta näin jälkikäteen huomaan, että olin täysin apaattinen ja varmaan vähän myös masentunut. Mulla on masennustaustaa ollut Suomessa, joten se tietenkin vaikuttaa - yksilöitähän me kaikki ollaan. Aina sanotaan, että eka vuosi on hankalin. Mulla alkoi ekan vuoden tullessa umpeen ahdistaa niin paljon, että teki pahaa. Mutta siitä se sitten lähtee. Mahdotonta sanoa, miten juuri sä pääset eteenpäin, mutta kuten Kata tuossa ylempänä totesi, kunhan löydät sen, mikä sopii sulle, se on jo yksi askel eteenpäin. Kannattaa vain rohkeasti kokeilla! Mä kävin aikoinaan muiden mamujen kanssa englannin kielikurssilla, olin huimasti parempi siellä kuin Meksikosta tai Aasiasta tänne muuttaneet, mutta en luovuttanut tylsyydestä, koska tarvitsin tekemistä, jotain sellaista omaa. Oon kirjottanut mun kokemuksista mm. täällä http://kotirouvailuajakulttuurishokkeja.blogspot.com/2015/03/kotirouva-kertoo-talta-ensimmainen.html ja täällä http://kotirouvailuajakulttuurishokkeja.blogspot.com/2015/04/mene-toihin-ratkaisu-kaikkeen.html.

    En tiedä, auttaako sua, mutta ainakin tiedät, ettet oo ihan yksin kokemustesi kanssa. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tunnistan itseni siitä, että teenhän minä juttuja joo ja päällisin puolin olen aktiivisena osana yhteiskuntaa, mutta henkisesti olen kyllä ihan kaputt ja jossain hämärän rajamailla. Myös se, että ekan vuoden tullessa ehtoopuolelle alkoi ahdistaa enemmän. Miten muka ei ihminen vuodessa sopeudu ja löydä itselleen jotain paikkaa?

      Auttaa tietää, että en ole maailman ainoa ekspatti, jonka elämä ei ole loputonta pina coladaa palmun alla. Käyn tutustumassa linkkaamiisi julkaisuihin (olen tainnut lukea aiemminkin!) :)

      Delete
  5. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  6. Mulla oli ensimmäinen vuosi tänne muuton jälkeen aika vaikea. En voi sanoa, että olisin ollut varsinaisesti masentunut, mutta just tuo, että mikään ei tuntunut miltään. Mietin, että tällästäkö tämä nyt onkin. Mitä enemmän olin kotona, sitä laiskemmaksi tulin enkä edes halunnut lähteä minnekään. Sitten tuli kuvioihin pari uutta kaveria ja aloin taas vähän heräilemään. Sitten meille tuli vauva, ja lopulta siinä vaiheessa kun menin töihin koin olevani taas kuosissa. Siinä vaiheessa oli tietty jo työlupakin tullut. Mä vaan tarvin sen omankin kaveripiirin ja sen "oman elämän" myös, jos niin voi sanoa. Toivon sulle kaikkea hyvää, ja toivottavasti helpottaa! Tuo "kikkelis kokkelis" sai kyllä mut nauramaan. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tunnistan ja tunnustan. Vaimo kyllä hinkuu meillekkin vauvaa, mutta ehkä jätän sen tästä yhtälöstä vielä tällä erää pois. :D
      Omaa elämää olen kyllä aika pahasti vailla ja sitä omaa juttua. Nythän se ois se aika löytää itsensä, kun on paljon aikaa meditoida. Kavereita ei tosin yleensä pään sisältä löydy (tai ainakaan se ei ole hyväksi), joten kyllä se on valuttava tuonne ihmisten ilmoille jollain verukkeella.
      Kikkelis kokkelis ja suotuisia tuulia myös sinne!

      Delete
  7. Voi Nina elän tätä samaa mietintää parhaillaan ja en super sosiaalisena suomalaisena voinut kuvitella meneväni näin pohjalle, no pakko ajatella positiivisesti, että kokemus tämäkin. On hullua huomata, että täällä olet joku jota kukaan ei ole halunnut tänne, (muu kuin mieheni) ja tähän törmäät esim työn etsinnässä kuin omien ystävien metsästyksessä. Päivittäin joutuu tosissaan tsemppaamaan, että tekee jotain ja että saa ympärilleen ihmisiä, niin joutuu viikosta toiseen kulkemaan kaiken maailman erilaisissa ryhmissä sosiaalisoitumassa, on muuten pahempaa kuin maanantai herätykset töihin. Ja voin sanoa, että virittelen hernepyssyä niitä kohden jotka sanovat, että nauti, kun ei tarvitse tehdä mitään. ;)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täällä pohjalla töllöttäessä on tosiaan sellainen olo, että mitenkä minä nyt tänne jouduin kun puitteet oli rakennettu kyllä jotain ihan muuta varten. Mutta täällä ollaan! Omien sosiaalisten ympyröiden löytäminen tuntuu todella vaikealta, amerikkalaisten sosiaalinen elämä on jotenkin todella pintaliihotteista enkä osaa ollenkaan tarttua siihen. Vaimo väittää, että onhan minulla täällä ystäviä-- ai jaa, niinku kuka muka?
      Apua, en kestä jos ihmiset käskevät nauttimaan siitä, että olet hukassa ja tuuliajolla. :D
      Mutta hei, tsemii. Kyllä me tästä noustaan.

      Delete
  8. Mulle on opiskeluaikojen muuttojen jälkeen ollut jokainen muutto jonkinlaisen kriisin paikka - vaikka me muutetaan muutaman vuoden välein eli voisi luulla muuttamisesta näin useamman maan jälkeen tulleen jo rutiinia! Me siis kuljemme miehen työn perässä ympäri maailmaa, tällä hetkellä ollaan Sudanissa. Kaksi vuotta nyt takana ja olen täällä melko lailla kotonani, mutta alku oli tosi haastava.

    Itselleni viimeisimmässä muutossa auttoi se, että kouluikäisten lasten vuoksi oli pakko mennä ja verkostua muiden vanhempien kanssa - toisaalta se kyllä myös latisti tunnelmia kun joukosta ei heti taikka helposti löytynyt omanhenkistä seuraa. Oli yhteisö mutta se ei tuntunutkaan yhtään omalta...

    Jos käy niin hyvin, että heti solahtaa kivaan kaveripiiriin ja arki täyttyy tekemisestä ovat muutot ehkä helpompia. Omien ja muiden usein muuttavien kiertolaisten kokemusten pohjalta sanoisin kuitenkin, että maasta toiseen muuttaminen on useimmiten aika haastavaa hommaa ja hyvinkin menee vuoden päivät ennen kuin elämä alkaa tuntua omalta. Sitä odotellessa olisi tärkeä pysyä sillä tavalla aktiivisena, että antaisi itselleen tilaisuuden saada elämästä kiinni. Mutta sepä onkin toki helpommin sanottu kuin tehty.

    Paljon tsemppiä! Meistä ulkosuomalaisista varmasti hyvin moni jakaa tunnelmasi. Jos kiinnostaa lukea minun ajatuksiani sopeutumisesta tänne uusimpaan kotimaahan niitä löytyy blogistani syksystä 2014 eteenpäin. Kirjoittelin paljon juuri siitä miten ja miksi sopeutuminen olikaan niin vaikeaa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. On varmasti aika jännittävää muuttaa alvariinsa, mutta en silti usko, että siihen varsinaisesti tottuu ikinä. Tai ainakin jos itsellä on yhtään tarvetta juurtua ja kokea paikkaa omaksi.

      Se on tosiaan aika helppo sanoa, että menet vaan ulos, juttelet vaan ihmisille, aloita vaikka joku harrastus. Sopii yrittää, kun harteilla painaa uupumuksen ja masennuksen raskaat taakat kuin myllynkivet. Mutta eipä tässä auta kun sisuilla itselleen jotain mielekästä puuhaa, edes täällä kodin sisällä. Tämä kotirouvailu päivittäisine siivoamisineen ja ruuanlaittoineen 50-luvun tyyliin ei ole ihan sitä, mitä olin itselleni ajatellut.

      Vierailen lukemassa kokemuksiasi Sudaniin muutosta!

      Delete
  9. En ole itse ollut tuossa tilanteessa, mutta totta kai se turhauttaa jos ei löydy töitä eikä sitä kautta ole mitään arkirutiinia. Etenkin kun on kaukana perheestä, vanhoista ystävistä ja tutuista kuvioista. Olet kuitenkin rohkea, kun kirjoitit tästä etkä yritä ylläpitää jotain Instagram-kulissia että kyllä kaikki on sitten kivaa ja mahtavaa ja elämä on yhtä glamouria - niinkinhän saattavat jotkut kuvitella, että jos muuttaa ulkomaille niin elämä on yhtä lomaa. Tsemppiä, täältähän on löytynyt paljon vertaistukea joka toivottavasti vähän helpottaa!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minusta myös tuntuu, että ulkopuolelta tulee paljon painetta nostaa kulisseja. Ihmiset kyselee mitä jännää ollaan tehty ja miten se elämä nyt on täällä parempaa kun kaikki on niin isoa ja hienoa. Ja vastaushan on, että ollaan syöty jauheliha-makaronipastaa ja vaimo valitsee itselleen sopivinta eläkerahastoa. Tosi jännää siis!

      Saamani tuki ihan näiden kommenttien muodossa on ollut huikeaa enkä ollenkaan osannut odottaa, että henkilökohtainen valitusvirteni saisi aikaan näin paljon keskustelua. Siitä olen todella kiitollinen!

      Delete
  10. Voi kamala, ihan sama kuin minulla. Koko ajan on huono omatunto siitä ettei osaa olla tarpeeksi kiitollinen ja onnellinen tästä kaikesta mitä on. Ja tämä kauhea väsymys vie innon kaikesta. Työtön minäkin, ja myönnän olevani myös aika yksinäinen. Kun edes innostuisi taas liikunnasta, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.
    Eipä ne tunteet katso paikkaa missä on. Eivätkä lompakon paksuutta tai onko töissä vai ei. En minäkään koe varsinaisesti olevani masentunut, väsynyt ja yksinäinen ehkä vain.
    Mutta tsemppiä, jaksellaan!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, tunnistan heti tuon huonon omantunnon. Kun mitäs tässä nyt muka on valittamista, vaimo elättää ja minä se vaan makaan helteessä vuoden, oikeet kissanpäivät! Itsekkin yritin ruoskia (ihan todellakin ruoskia) itseäni liikunnan pariin. Valitettavasti en ole koskaan pitänyt liikunnasta tai saanut siitä mitään hyvänolon kiksejä, joten motivointi uupuneena ja allapäin on ollut onnettoman vaikeaa.

      Yksinäisyyden tunnistan myös. Olen niin kaukana kaikesta tutusta, mukaanlukien suomalainen kahvi - ja keskustelukulttuuri. Vaimo on ainut kenen kanssa voin kahvitella ja jutella.

      Tsempit sinne takas. Sisuu!

      Delete
  11. Mä masennuin, kun muutimme mieheni kanssa tänne Kanadaan. Hän sopeutui hyvin ja mä kaipasin takaisin Pariisiin. Oloni oli juuri kuvaamasi kaltainen. Vetämätön, olisin voinut nukkua vaikka kuinka paljon. Mikään ei tuntunut oikein miltään ja kiinnostus kaikkeen oli kateissa.
    Päädyin mieheni puskemana menemään psykologille. Hän tekee kognitiivista terapiaa. Kävin siellä kerran viikossa noin vuoden. Tein parhaani toteuttaakseni oppimaani ja terapia oikeasti auttoi. Niin hyvin etten olisi itsekään uskonut.
    Mä olen puhunut tunteistani avoimesti blogissa ja Facebookissa. Ei ole mitään hävettävää sanoa että nyt on vaikeampi aika. Teit oikein kun kirjoitit. Nyt on keskustelu avattu ja näet miten et ole yksin ja asialle voi tehdä jotain. Jos haluat, niin ota yhteyttä ja jutellaan lisää.
    Iso rohkaisuhali!
    Susa
    www.makinen.fr/susa/wordpress/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvä kuulla, että terapiasta on sinulle ollut apua! En missään nimessä ole varsinaisesti terapiaa vastaan, jouduinhan itse kulkemaan koko yliopistourani psykologilla, koska muuten olisi hajonnut pää ja kroppa. Nyt vaan ei yhtään tunnu siltä, että haluaisin alkaa taas uuden ihmisen kanssa ronkkimaan aivokoppaa.

      On tosiaan helpottavaa kuulla, että ei se nyt ihan ruusuilla tanssimista ole ollut muillakaan ja ensimmäinen vuosi etenkin voi olla vaikea ja yhtä tervanjuontia. Ehkä se tästä helpottaa. Halit vastaanotettu!

      Delete
  12. 💕💕💕💕💕 Ymmärrän liiankun hyvin. Olen lähelläsi, sinä tuntematon ihminen. 💗
    Se valtava myötötunto, ymmärrys. Et ole yksin.

    Varsikin viime päivinö onrn kokennut vakltavaa väkuvsllan uhkaa, pitkittynyt sairaus vaivaa, ja to saan kontrillitiedot muista vaksvista jutuista.
    Mutta.. viikon kuluttua onen juuru laskeutnut Banjulin kentälle ja toivon vain rauhallista elämää

    ReplyDelete
    Replies
    1. Eli.. kerran vielä.. www.rantapallo.fi/eija

      Delete
    2. Voi kauheeta, Eija! Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin!

      Delete
  13. No onpa virheitä 😂 www.rantpallo.fi/eija

    ReplyDelete
  14. Voi, olisi mun kynästä (näppäimistöstä) voinut lähteä nuo tuntemukset. Täällä yksi masentunut, yksinäinen, työtön expat-puoliso. Huomaan, että olen vajonnut aika syvälle reilussa vuodessa. Mikään ei tunnu innostavan, väsyttää koko ajan. Jotenkin sen kulissin ylläpitäminen on mulle tärkeää. Omia vanhempiaan ei halua huolestuttaa, ja tuntuu ettei kiireisiä ruuhkavuosia elävät kaverit voi ymmärtää. Joten tässä sitä ollaan. Osittain itseaiheutettua. Jotenkin täältä pitäisi kammeta itsensä ylös. Huoh.

    ReplyDelete