Mamuna

Suomessa (ja kaikkialla) purpatetaan kun maahanmuuttaja ei välittömästi sopeudu uuteen asuinmaahan, mene töihin tai ainakin johonkin kielikurssille, asioi normaalien ihmisten tapaan pankeissa ja kirjastoissa ja niin edelleen. Nyt maahanmuuttajana itse tajuan oikein hyvin, mikä integraatiossa maksaa ja miksi siinä kestää; enhän itse edes muuttanut sodan jaloista tai muiden kauhujen ajamana, vaan puhtaasti seikkailumielestä.

Arki vieraassa maassa pyörähtää verkkaisesti käyntiin, jos maassa ei ole valmiiksi kontakteja eikä ole työlupaa, eli työnhakua ei voi käynnistää eikä töitä tehdä. Ruokakaupan tuotteet ovat toki tuttuja, mutta et tiedä tuotteiden laadusta mitään. Valitset tuotteet hinnan perusteella, ei sitä halvinta, ei sitä kalleinta. Koitat lukea tuoteselosteita, mutta asiat on merkitty eritavoin kuin Suomessa ja lopulta et ole enää itsekkään varma mitä tarkalleen ottaen edes etsit sieltä ainesosaluettelosta. Jätät hyllyyn kaikki piirrosmaskoteilla koristellut pakkaukset, etkä luota mihinkään mitä markkinoidaan jollain "lisättyjä vitamiineja ja hivenaineita" tai "erinomainen proteiininlähde" -tarralla.

En tiedä onko tämä muille aikuisille tuttu tilanne, mutta minä en ystävysty helposti. Ja jos ystävystyisinkin, en tiedä mistä niitä ystäviä lähdetään hakemaan. Elämä ei ole elokuvaa, jos menen yksin kahvilaan tai kirjastoon, niin Richard Gere ei tule juttelemaan. Saan olla siellä ihan kaikessa rauhassa yksinäni. En oikein harrasta mitään, eikä minulla nyt työttömänä ole oikein mistä siivuta harrastuksiin resursseja, sillä säästöt on tarkoitettu hätätilanteita varten. Tällä aikavyöhykkeellä ei ole siis ketään, kehen tukeutua. Olo on auttamatta orpo.

Liikennekulttuuri tuntuu vieraalta, eikä asiaa auta vieras rautaratsu. Painava ja pitkä mersu on hankala ajettava kun on tottunut kevyeeseen ja pikkuruiseen tojoon. Samalla on pelko perseessä, jos vaikka joudunkin kolariin vieraalla biilillä. En siis uskalla ajaa juuri minnekkään, etten vahingossakaan aiheuttaisi vahinkoa tai harmia. Siispä olen kotona kaiket päivät.

Ne harvat kerrat kun sitten asioin valtion laitoksissa olen ymmälläni, asiat hoituvat eritavoin kuin kotona. En osaa edes maksaa kaupassa, vaikka yritänkin aina vakoilla miten täällä korttia käytetään, miten päin se vedetään, entä jos en edes tiedä kortin pin-numeroa? Meillä on etukortti melkeinpä jokaiseen liikkeeseen, mutta ne ovat kaikki sidottuja puhelinnumeroihin joita en muista. Niinpä pelkään nolaavani itseni kaupassa, pankissa, kirjastossa ja virastossa. En tiedä onko vika kulttuurisyntyinen vai ihan itsessäni, mutta en voi sietää nolostuttavia kömmähdyksiä.

Jos integraatio on minulle näin vaikeaa, en voi edes kuvitella millaista se olisi sodan traumoista toipuville, uupuneille ihmisille.