Hiljaisuutta ja rauhaa.
Amerikkalaiset eivät ainakaan tällä alueella perusta rauhasta tai hiljaisuudesta. Jatkuvasti jossain räksyttää koiralauma, kukot kiekuvat, joku perustavanlaatuisesti vinoutunut henkilö rummuttaa kuin kirottuna, jäätelöauto soittaa vauvaleluista tuttuja tillityksiä, naapuri laulaa, naapurin vaimo huutaa, naapurin koirat elämöivät kuin kidutettuina, liikenteen ääntä, hätäajoneuvoja, junan sumutorvi, jossain räjähtää ilotulite vaikka ne ovat laittomia ja etenkin näin korkean tulipalouhan aikana ehdottomasti kiellettyjä. Jatkuvaa kakofoniaa aamusta iltaan.
Yritän keskittyä. Mimus polyglottis eli taiturimatkija eli tuttavallisimmin mockingbird laulaa lähipuussa kauniisti livertäen, vähän niinkuin suomalainen laulurastas. Rummutusta. Jäätelöauto. Laitan pation oven kiinni. Pitäkää laululintujenne kauniit liverrykset nyt sitten. Yleisesti ottaen kaikenlainen elämisen kakofonia vain voimistuu iltaa kohden, eikä ole mitenkään tavatonta, että jokapaikasta kantautuu epämääräistä ääntä ja hälinää pitkälle yöhön.
En voi sanoa sopeutuvani erinomaisesti maaseudun ehdottoman rikkumattomaan rauhaan, mutta ei minua ole kyllä tarkoitettu tämmöiseen äänentäytteiseen urbaaniin betoniviidakkoonkaan. Julia valitti juuri maanantaina, että hänellä on ikävä Joensuuta: menet keskustaan hoitamaan asioita ja ostoksille ja kahvilaan ja kaikki on siinä kuin sylissä, eikä siihen mene koko päivää. Minullakin on melkein ikävä Joensuuta.
Naapuri kiljuu nytkin, ilmeisesti komentaa koiraa. Kutsumme häntä Julian kanssa bansheeksi.
No comments:
Post a Comment