Taistelen uutta kotiani vastaan

Olen nyt asunut täällä kaksi kuukautta. Aika on mennyt nopeasti, sillä tärkeiden asioiden ja papereiden pyörittäminen saa ajan kulkemaan keskimäärin kaksinverroin nopeammin kuin normaalioloissa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka en kärsi lapsen lailla koti-ikävästä (eli en itke äidin ja isin kainaloon ja kaipaa oman huoneeni oksaista mäntykattoa), en silti ole täysin säästynyt ikävöimästä kotimannerta.

Valitan nimittäin kaiken aikaan. Amerikkalaiset tuoteselosteet eivät ole riittävän tarkkoja, en koskaan tiedä mitä suuhuni oikeasti laitan. Amerikkalaisten huonekaluissa on kemikaaleja, jotka ovat ihmisille vaarallisia ja Euroopassa kiellettyjä. Amerikkalaisten ruoka-annokset ovat liian suuria. Amerikkalaiset ajavat kuin heikkopäät ja autotkin ovat kuin hyökkäysvaunuja. Amerikkalainen työmoraali on liian matala ja asiat hoituvat tehottomasti, hitaasti tai vasemmalla kädellä. Amerikkalaiset puhuvat liikaa. Amerikkalaiset ovat epäaitoja, eikä mihinkään heidän puheisiinsa voi luottaa. Kaliforniassa on liian kuumaa ja kuivaa. Täällä on myrkyllisiä hämähäkkejä.

Ihmiset ovat puolestani innoissaan, ja kaikki haluavat tietää mitä pidän Kaliforniasta. Valehtelen tai kerron puolitotuuksia. Täällä on ollut kuumaa, heh heh. Vaatiihan tämä totuttelua, heh heh. On ikävä Suomen sosiaaliturvaa nyt kun olen työtön ja täysin vailla tuloja tai valtion tukea kun tässä maas-- no ei, viimeistä en sano ääneen. Täällä ei saa nostaa tukia. Tukien saaminen valtiolta on valtava häpeä.

Huomaan vähän väliä sanovani Suomessa, suomalaiset, Euroopassa. Yritän estää itseäni, mutta saan itseni yleensä kiinni vasta lauseen puolivälissä. Sätin itseäni yön pimeinä tunteina; olen ennakkoasenteineni aivan mahdoton maahanmuuttaja. Olen juuri sellainen maahanmuuttaja, joka saa Suomessa kuraa niskaan ja toivotuksen palata sinne mistä tulinkin, jos uusi kotimaa ruokineen, tapoineen ja kulttuureineen ei kelpaa.

Integroituminen yhteiskuntaan on vaikeaa, jos ei ole töitä eikä koulua, eikä siten mitään luonnollista väylää tavata, tutustua ja ystävystyä paikallisen populaation kanssa. Osa katsoo minua avoimesti kieroon, olenhan baeg-in, gweilo, gringo. Se ei vaivaa minua, yleensä en huomaa ja jos joku tuijottaakin, niin annan asian olla. Täällä avoimesti tuijottaminen ei ole tabu niinkuin Suomessa (voi ei, tein sen taas!). Mutta vaikka en suoranaisesti vaivaannu siitä, että törrötän täällä kuin salmiakki hedelmäkarkkipussissa, en kuitenkan tunne kuuluvani tänne.

äh no, sinnepäin.

En luonnollisesti ole mitenkään valmis ottamaan uutta maata avosylin vastaan kahden kuukauden jälkeen. Uuteen maahan tottuminen vie aikaa, ja toisaalta etenkin näin varhaisessa vaiheessa koti-ikävä saa katsomaan ohi puiden ja metsän ja kuiskuttelee korvaan, että älä asetu tänne, kohtahan muutat takaisin kotiin. Nyt kun greencardin ja matkustusluvan saaminen todennäköisesti myöhästyy niin, etten pääse kotiin, on koti-ikävä kahta kauheampaa ja tekisi todellakin mieli vaan mennä takaisin Suomeen.